Viestintää koskevia Sosiaaliturvan artikkeleita

1985

Lähiyhteisöt mukaan sosiaalitoimen tiedottamiseen  

Tarja Myllärinen esittelee ideoita sosiaalitoimen tiedottamisen kehittämiseksi.
Sosiaaliturva 24/85

1969

Päivälehtien toivotut tarinat
Vuonna 1969 toimikunta kartoitti sosiaalihuollon tiedotusta. Osana sen työtä tehtiin kysely, jossa selvitettiin päivälehtien toimitusten toiveita sosiaalitoimen tiedottamiselle. Aira Heinänen kirjoittaa kyselyn tuloksista.
Huoltaja 24/1969

Sosiaalitoimen tiedottamisesta
Tutkimukset asiassa aloitettu
"Vain osa lähetetyistä sanomista menee perille, Osa on sanamukaisesti niin korkealentoisia, etteivät ne maan kamaralla seisovaa maallikkoa tavoita", Aira Heinänen kirjoittaa. Hän peilaa ajankohdan tiedotustutkimuksen antia sosiaalitoimen tiedottamiselle.
Huoltaja 21/1969

Sosiaalitoimen tiedottamisesta
Tiedotusmielinen huumausainemietintö
Huumausainekomitean työskentelyä leimasi vankka tiedotusmielisyys. Aira Heinästä ilahdutti, että komitea tunsi modernin viestintäteorian ja arvosti tiedottamista kokonaistoimintaan erottamattomasti kuuluvana työmuotona.
Huoltaja 13-14/1969

Sosiaalitoimen tiedottamisesta

"Ilolla todettakoon: tiedottaminen alkaa olla poppia eli suosittua alueellamme", Aira Heinänen kirjoittaa.
Huoltaja 11-12/1969

Sosiaalitoimen tiedottamisesta
Hohtimillako tiedot?
Vuonna 1969 sosiaalihuollon tiedotustoiminta oli esillä monilla sosiaalialan koulutuspäivillä ja Sosiaalityöntekijäin liitto antoi viestintävelvollisuutta korostavan julkilausuman, Aira Heinänen kirjoittaa.
Huoltaja 8/1969

1968

Sosiaalitoimen tiedottamisesta

Mammuttikokouksen tiedotuksesta

Elokuussa 1968 Espoon Otaniemessä järjestetty Kansainvälisen Sosiaalipolitiikan Neuvoston ensimmäinen maailmankonferenssi oli siihen mennessä laajin Suomessa järjestetty konferenssi. Omat haasteensa sen tiedotukseen toi samaan aikaan tapahtunut Tsekkoslovakian miehitys. Kirjoituksessaan Aira Heinänen kuvaa konferenssin monipuolista tiedotusta.

Huoltaja 18/1968

Sosiaalitoimen tiedottamisesta

Kritiikkiä "nukkuville"

Sosiaalialan lehdet ovat joutuneet kritiikin kohteeksi, kertoo Aira Heinänen. 

Huoltaja 17/1968 

Sosiaalitoimen tiedottamisesta

Ällistyttävää

Sen harvalukuisen kerran, jolloin Suomi saa vieraakseen nimenomaan sosiaalipolitiikasta kiinnostuneita henkilöitä, vieläpä pitkäksi aikaa ja nimenomaisessa tutustumishengessä, on valtion esitteiden painos loppunut, ällistelee Aira Heinänen. Kirjoituksessa käsitellään myös huumevalistuksen vaikeutta.

Huoltaja 13–14/1968

Sosiaalitoimen tiedottamisesta

Kiitos ja kunnia "kansanvakuutukselle"

Painoasu on ihastuttavan ilmava. Kuvat ovat suurikokoisia ja puhuvia. Otsikot ovat ytimekkäitä ja innoittavat tekstien lukuun, kuten kunnon otsikkojen tuleekin tehdä, kuvaa Aira Heinänen uutta lehteä.

Huoltaja 9/1968

Sosiaalitoimen tiedottamisesta

Sydän paikallaan

Sydänsunnuntai on taitavan tiedotuksen tuote, kirjoittaa Aira Heinänen.

Huoltaja 6/1968

Sosiaalitoimen tiedottamisesta
Kirurgien pr-toimintaa

Onnitteluja ja ihailua vastaanottaessa maineikas kirurgi sanoi ikään kuin kullekin veroamaksaneelle kansalaiselle, että Suomen kansaa tulee nyt kiittää, sillä se kustannettuaan nämä kalliit laitokset ja laitteet on suonut lääkäreille mahdollisuuden "ihmetekoihin", Aira Heinänen kehuu kirurgien suhdetoimintaa.

Huoltaja 3/1968

1967

Sosiaalitoimen tiedottamisesta

Puolustuksella olisi puheenvuoro

Minkälaista sosiaalihuollon ja eritoten laitoshuollon nyt osakseen saama julkisuus on, kysyy Aira Heinänen pakinassaan syksyllä 1967, kun televisiossa tärisyttivät "Noutajat" ja kirjamarkkinoilla "Pakkoauttajat".

Huoltaja 23/1967

Sosiaalitoimen tiedottamisesta

Pääministeri on puhunut
Pääministeri Rafael Paasion puhe Informaatio ja demokratia Tiedotusmiehet ry:n 20-vuotisjuhlaillallisilla oli balsamia Aira Heinäselle, selviää hänen pakinastaan.

Huoltaja 20/1967

Sosiaalitoimen tiedottamisesta
Julkinen sana janoaa uutisia
Suuri yleisö on tottunut iskevään mainoskieleen, joka osaa puhutella, vedota ja virkistää. Siksipä lukija ja katsoja saattaa jättää täysin huomiotta totiselta ja seikkaperäiseltä, joskin perin nuhteettomalta vaikuttavan sosiaalitoimintaa valottavan selostuksen, kirjoittaa Aira Heinänen.
Huoltaja 6-7/1967

Sosiaalitoimen tiedottamisesta

Käytettäköön sosiaalisen toiminnan tunnetuksi tekemisestä mitä ilmausta tahansa, se on aivan yhtä elintärkeätä tälle työlle kuin saippuan mainonta saippuatehtaalle, kirjoittaa Aira Heinänen. Kirjoitus aloittaa Heinäsen sosiaalitoimen tiedottamista käsittelevän pakinoinnin Huoltajassa.  

Huoltaja 4/1967 

Sosiaaliturva 24/1985

Tarja Myllärinen:

Lähiyhteisöt mukaan sosiaalitoimen tiedottamiseen

Sosiaalitoimesta kannattaa tiedottaa, vaikka tieto ei menisikään perille juuri niille, jotka sitä tarvitsevat. Riittää, että tieto menee lähipiiriin, josta se voi välittyä "puskaradion" kautta edelleen tietoa tarvitseville.

Tiedotus lisää palvelujen tarvetta?

Sosiaalihuollon uuden lainsäädännön seurantaprojekti on julkaissut raportin 'Kohteestako subjekti', jossa arvioidaan uusien lakien toteutumista kunnissa. Raportin tiedot on hankittu kahdeksasta esimerkikunnasta. Raportissa käsitellään muun ohella myös tiedotusta ja sen toteutumista. Eivätkä saadut tulokset anna aihetta tyytyväisyyteen.

Raportissa todetaan mm. seuraavaa "Siihen (tiedotukseen) liittyy monenlaisia ongelmia: Tiedotus lisää palvelujen kysyntää. Palveluja on riittämättömästi lisäkysyntää vastaamaan. Haastattelujen mukaan sosiaalitoimistot eivät tiedota asiakkailleen palveluista, etuuksista eivätkä myöskään toimiston mahdollisista aukioloajoista. Tiedotusta ei ole lisätty myöskään yhteistyökumppaneille."

Raportti välittääkin melko pessimististä kuvaa tiedotuksesta; koska lisäresursseja ei ole saatavilla, on parasta olla hiljaa ja toivoa, että ihmiset eivät vaan mistään saisi tietää palveluista. Onko tämä nyt sitä virkamiesmoraalia? 

Tiedotus ehkäisee?

Toisenlaisiakin näkemyksiä tiedottamisesta on kuluneen kesän aikana näkynyt. Aira Heinänen kirjoitti otsikolla Lastensuojelutyöntekijä tiedottajana mm. seuraavaa: "Sosiaalipalveluista tiedottaminen voi - näin haluan sinisilmäisesti uskoa - säteillä yllykkeitä perheiden 'itseratkaisuille'. Sosiaalipalveluista tiedottaminen on osa sosiaalipalvelua, sen erottamaton osa."

Sosiaalipalveluista tiedottaminen on osa sosiaalipalvelua - taidatko sen paremmin sanoa? Heinänen näkee tässä tiedotuksen mahdollisuuden ennaltaehkäisyyn toisin kuin em. tutkimuskunnat, joiden sosiaalityöntekijät pelkäsivät, että tiedottaminen automaattisesti lisäisi asiakaskäyntejä. Jos tiedotus suunniteltaisiin huolellisesti, uskon, että vaikutus saattaisi lopulta olla jopa päinvastainen: jos tiedon on saanut esimerkiksi lehdestä, sitä ei tarvitse lähteä enää hakemaan toimistosta. Tai jos tarvitseekin, ei tarvitse tietämättömyyttään koluta monia vääriä luukkuja, kun ei ole tietoa, minne pitäisi mennä. 

Sosiaalitoimen myyntikampanjalla kiire

Jos epäilemme sosiaalipalveluista tiedottamisen mahdollisuuksia, voimme katsahtaa terveyspuolelle. Miten paljon onkaan maassamme saatu aikaan terveyskasvatuksella, jota kansa on jo vuosikymmeniä saanut koulussa, lehdistä, TV:stä, radiosta ja jopa ulkomainoksista. Ihmiset osaavat jo hoitaa itseään, sillä itsehoidon ajatusta on myyty tehokkaasti. Mitä meillä sosiaalialan ihmisillä olisikaan myytävänä?

Sosiaalitoimen myyntikampanjalla olisi jo kiire. Hätkähdyttäviä tietoja suomalaisista kertoo Elina Haavio-Mannila teoksessa Perhe, työ ja tunteet. Haavio-Mannila kartoitti tutkimuksessaan avun etsimistä eräisiin perhepulmiin. Tutkimuksessa käytettiin esimerkkeinä vaikeuksia yksityiselämässä, murrosikäisten lasten joutumista huonoille teille sekä rahavaikeuksia.

Peräti 45 % tutkimukseen osallistuneista miehistä ei osannut sanoa, kenen puoleen kääntyisi tai olisi halunnut pitää ongelman vain perheen sisäisenä, jos heille tulisi vaikeuksia yhteiselämässä puolison kanssa. Naisten kohdalla sama luku oli 16 %. Ammattiauttajan puoleen kääntyisi 18 % vastaajista.

Mikäli ongelmana olisi murrosikäisten lasten joutuminen huonoille teille, neuvottomia tai asiaa salailevia olisi miehistä 41 % ja naisista 26 %. Siis noin 1/3 suomalaisista perheellisistä ihmisistä ei tietäisi, mitä tehdä tai ei haluaisi tehdä mitään varsin tavanomaisissa perheongelmissa!

Jos taas ongelmana olisivat taloudelliset huolet, vain alle 1/5 ei osaisi sanoa, mitä tehdä. Pankkimainokset ovat saaneet meidät uskomaan, että X-pankki auttaa aina. Olemmeko me yhteiskunnallisten palvelujen tuottajat saaneet myydyksi omat palvelumme tai tietomme? Know how:ta on, mutta valitettavasti väärässä paikassa.

Yllättävää ja lohdullistakin Haavio-Mannilan tutkimuksessa on se, että peräti 67 % naisista kääntyisi parisuhteen ongelmissa vanhempien, appivanhempien, muiden sukulaisten, naapurien tai työtoverien puoleen ja 27 % silloin, kun murrosikäisellä olisi vaikeuksia. Miehillä vastaavat luvut olivat 38 % ja 18 %. Mitä tiedotuksen mahdollisuuksia tämän tuloksen taakse kätkeytyykään! 

Puskaradion hallittuun hyväksikäyttöön

Haavio-Mannilan tutkimus osoitti siis, että varsinkin naiset tukeutuvat enemmän epävirallisiin apulähteisiin eli lähipiiriinsä. Heinänen kysyykin tiedotuksesta kirjoittaessaan aivan aiheellisesti: "Eikö osata käyttää apuna releitä eli sellaisia vaikuttajia, joilta tietoja tarvitsevat sitä suostuvat ja osaavat vastaanottaa?" Näitä releitä voivat Heinäsen mukaan olla juuri naapuruston ja yhdyskunnan sellaiset edustajat, jotka ovat lähikontaktissa perheiden kanssa, ja joilla ei ole rasitteenaan viranomaisleimaa. Heinänen tarkoittaa siis suomeksi sanottuna puskaradion hallittua hyväksikäyttöä.

Toki puskaradio toimii sosiaalihuollon tiedottajana nykyisinkin. Valitettavasti vain usein meille kielteisessä mielessä: toimeentulotukea vaille jäänyt kertoo tuttavilleen, että kyllä sieltä juopot ja mustalaiset rahaa saavat, mutta kunniallinen kansalainen ei; päivähoitopaikkaa vaille jäänyt kertoo tuttavilleen, että kyllä ne varmaan ottaa omat ja tuttavien lapset ensin, kun mekään ei saatu paikkaa. 

Tiedotustyhjiö täyttyy pötypuheilla

Tiedotuksessa pätee englantilaisen professori Parkinsonin "laki". Sen mukaan tiedottamisen laiminlyönti jättää tyhjiön, joka täyttyy nopeasti huhuilla, vääristelyillä ja ilmapiiriä saastuttavilla pötypuheilla. Vaikutusta täydentää Parkinsonin mukaan vielä se, että useimmissa tapauksissa puskaradion tiedot kerrotaan ryhmissä, joten tieto kulkee ryhmästä ryhmään eikä yksilöltä yksilölle.

Turhautunut toimeentulotuen hakijamme saattaa siis välitää vääriä tietojaan hyvinkin kauas. Nämä tiedot eivät yksin luo kielteisiä asenteita kaikkein heikoimmassa asemassa olevia asiakkaitamme kohtaan. Emme tietysti ikinä pääse siitä, että turhautuneet ihmiset parjaavat viranomaisia. Väärät tiedot eivät kuitenkaan pääsisi niin herkŠsti etenemään, jos mahdollisimman monella olisi totuudenmukaista tietoa. 

Kovaa, pehmeää ja ajattelutietoa

Näen sosiaalitoimen tiedotuksen jakaantuvan kolmeen erilaiseen osaan: kovaan, pehmeään ja ajattelutietoon.

Kova tieto on etuuksista ja lainsäädännöstä tiedottamista, pehmeä tieto taas tietoa ihmissuhteista, normaalista elämänkulusta ja elämän kriiseistä. Ajattelutieto olisi sellaista tietoa, jonka avulla vireimmät saisivat perustietoja sosiaalisista prosesseista ja voisivat sitä kautta hahmotaa omaa ympäristöään ja toimia lähipiirissä " havukka-ahon ajattelijoina'.

Nämä ehdotetut tiedotuksen osa-alueet tuntunevat kohtuuttoman laajoilta toteuttaa, mutta tarkoituksenani ei olekaan esittää, että sosiaalitoimi yksin tästä urakasta suoriutuisi. Tätä samaa työtähän tehdään kansalais- ja työväenopistoissa, kulttuuritoimessa, terveystoimessa jne. Meitä siihen vain velvoittaa laki.

Sosiaalihuollon kaikkinaisella tiedotuksella alkaa olla kiire, jotta lähiyhteisöt eivät ennen sitä pääsisi kokonaan murtumaan.

Haavio-Mannilan tutkimuksen vertailumaassa Norjassa tukeutuminen epäviralliseen puoleen on voimakkaampaa kuin Suomessa. Ei kai meillä ole varaa antaa epävirallisten sosiaalisten verkostojen heikentyä entisestään? Nämä ovat heikentyneet yhteiskunnallisen kehityksen myötä ilman, että kukaan olisi siihen pyrkinyt.

Osaan näistä kielteisistä piirteistä voidaan kuitenkin tietoisella suunnittelulla vaikuttaa. Eräs keino on liian asiantuntijavallan illuusion murtaminen. Ihmisiltä on viety usko omiin kykyihinsä toimia asiantuntijoina omassa ja läheistensä elämässä.

Sosiaalihuollon pehmeän tiedotuksen yhtenä tehtävänä näenkin siviilirohkeuden levittämisen, sen opettamisen, että rohkea toisen ihmisen lähestyminen ja välittäminen on tärkeämpää kuin erityistekniikat. Pehmeän tiedottamisen tulisikin kohdistua asenteisiin, sillä moni sosiaalinen ongelma onkin nykyään asennetason ongelma. 

Kannattaa ampua hehtaarihahlolla

Kova tiedottaminen taas perustuu tietoon. Tiedotuspessimistit tietysti sanovat heti, että tieto ei kuitenkaan mene perille niille, jotka sitä eniten tarvitsisivat. Ei sen aina tarvitsekaan. Hyvä kuitenkin, jos tieto menee lähipiiriin, josta se voi edelleen välittyä puskaradion kautta eteenpäin.

Sosiaalihuollon tiedottajien tulisi uskaltaa ampua norsupyssyllä ja hehtaarihahlolla ja luottaa epävirallisten verkostojen olemassaoloon. Jos tämänlainen tiedotus ei tuota tuloksia, menetelmää pitää muuttaa, mutta kuka estää kokeilemasta.

Luulen, että olemalla tekemättä mitään, jotta emme tuottaisi vahinkoa, saamme vähemmän aikaan kuin yrittämällä edes jotakin. Tietoa ihmiset eivät kuitenkaan koskaan voi saada liikaa, ja luulen myös, että kyllästymispiste on vielä kaukana näissä sosiaalihuollon asioissa.

Tiedotuksella emme yksin lisäisi ihmisten sosiaalista turvallisuuden tunnetta ja asioiden hallintaa ja mahdollisesti vähentäisi asiakastulvaa, vaan myös vähentäisimme jo asiakkaanamme olevien ihmisten leimautumista.

Eija Pyykki tutki pro gradu -tutkimuksessaan lastensuojelun asiakkaina olevien vanhempien kokemuksia lastensuojelusta ja havaitsi mm., että asiakasvanhemmat kaipaavat tiedotusta, jotta heidän oma leimautumisensa vähenisi.

Pyykki toteaa: "Vanhempien mielestä julkisissa tiedotusvälineissä, esimerkiksi ilmaisjakelulehdissä, olisi kerrottava, mikä " laitos" lastensuojelu on, ja millaista työtä sosiaalivirastossa tehdään, ja kuinka päätökset syntyvät. Ihmisille olisi kerrottava, että lastensuojelussa autetaan monenlaisia ihmisiä erilaisissa elämiseen liittyvissä asioissa .... Kaksi äitiä toivoi lastensuojelusta tiedotuskampanjaa joka kotiin." 

LÄHTEET: 

Goidhaber, Gerald M.: Organisaatioviestintä. Weilin & Göös, Espoo 1981.

Haavio-Mannila, Elina, Jallinoja, Riitta & Strandell, Harriet: Perhe, työ ja tunteet. WSOY, Juva 1984.

Heinänen, Aira: Lastensuojelutyöntekijä tiedottajana. Lapset ja yhteiskunta 6-7/85 s. 349.

Kohteesta subjekti? - raportti sosiaalitoimistojen asiakas- ja perhekeskeisestä työstä seurantakunnissa. Sosiaalihallituksen raporttisarja 3/1985. 

Pyykki, Eija: Lastensuojelutyö asiakasvanhempien kokemana. Tampereen yliopisto, sosiaalipolitiikan laitos, pro gradu -tutkielma 1985 (julkaisematon käsikirjoitus).

Huoltaja 24/1969

 Aira Heinänen: 

Päivälehtien toivotut tarinat

Sosiaalihuollon Keskusliiton nimeämä, sosiaalijohtaja Henry Dahlbergin johdolla toimiva alueen tiedotusta kartoittava toimikunta on käyttänyt syyslukukauden asiantuntijain kuulemiseen. Maan päivälehdille osoitettiin kysely, jonka vastauksista tehdään mietintöön johtopäätökset ja ehdotukset julkisen sanan ja sosiaalitoimen yhteistyön tehostamiseksi.

Seuraavassa toimikunnan sihteeri, tiedotuspäällikkö Aira Heinänen on poiminut lehdistön keskeisimpiä toivomuksia, joita sopii ottaa varteen jo ennen mietinnön valmistamistakin. Vastaanotettakoon vakavuudella asiantuntijain sanoma, joka kertoo, miten meidän sanomamme parhaiten välittyy ja saa mahdollisuuden mennä perille. 

Lähteistä

Lehdiltä tiedusteltiin, mitkä ovat ne lähteet, joista lehdet saavat sosiaalihuollon informaatiot. Joka toinen tiesi erityisesti mainita kuntien sosiaaliviranomaiset, sosiaalijohtajat, -sihteerit ja -toimistot. Ministeriö ja sosiaalihallitus mainittiin harvoissa tapauksissa. Kansaneläkelaitoksen tiedotteet tunnettiin sen sijaan paremmin. 

Muuan sosiaalijohtaja mainittiin nimenomaisesti, joskin epäkohdassa vastaavasti ilmituotiin tietojen valitettavasti olevan "yhden miehen käden alla". Merkittävä tiedottaja täytyy olla eräs sosiaalihuollon piiritarkastaja, koskapa kolme hänen toimialueellaan ilmestyvää lehteä nimenomaisesti hänet lähteenä mainitsee.

Vaikeuksista

Kun kysyttiin, ovatko päivälehdet havainneet sosiaalihuollosta suuntautuvassa tiedonvälityksessä vaikeuksia tai puutteita, kolmannes vastasi: ei. Näinkin myönteinen kannanotto oli yllättävä, koska yleisesti otaksumat ovat olleet pessimistiset.

Eräs vaikeuksia kokematon lehti luonnehti tilannetta kauniisti: "Sosiaaliselle alalle pikkusormensa antava kirjoittaja menettää sille koko kätensä sydämestään puhumattakaan. Aiheita suorastaan työnnetään kaikkialta."

Luetelluista vaikeuksista päällimmäiseksi kohosi sosiaaliväen väitetty passiivisuus tietojen annossa, saati sitten jaossa. "Hyvä sosiaalimies ei läheskään aina ole hyvä tiedotusmies! Sorry!", valittaa muuan lehti.

Otaksutaan, etteivät sosiaaliviranomaiset oivalla lehdistön avun merkitystä ja sen mahdollisuuksia vaikuttaa yhteisöön. Sosiaaliviranomaisten nähdään pelkäävän julkistaa asioita, vaikka kuntalaisten juuri niistä olisi tietoa saatava.

Vanhentuneet käsitykset, asiantuntemuksen puute ja oman mielenrauhan säilyttämispyrkimys vahvistavat halua pitää yhteiskunnallisia epäkohtia piilossa, väitetään. Varsinkin vanhemmista viranhaltijoista kerrotaan saadun kielteisimmät kokemukset. Oletetaan virkamiesten kaihtavan tiedottamisesta mahdollisesti aiheutuvaa ylimääräistä työtä, jolloin sulkeissa tarjoillaan melkoinen fraasi "virkamies ei tee ilmaiseksi".

Jotkut vastaajat ounastelevat tapahtuneen verukkeellistakin vetäytymistä vaitiolovelvollisuuden taakse. Kehoitetaan tutkistelemaan mitä julkisuusperiaate todella edellyttää virkamiehiltä.

Reiluna menetelmänä pidettäisiin myös alueen pääkohtien ja ongelmien avointa julkistamista. Niinikään riittävän aikaista suunnitelmista kertomista arvostettaisiin kovasti.

Lyhyestä virsi kaunis

Tiedotusta toivotaan säännöllisesti, usein ja nopeasti. Konkreettiset toivomukset materiaaliin nähden ovat samankaltaiset lähes kaikissa vastauksissa. Muuan sanamuoto: "Asioiden on oltava tuoreita, havainnollisia, normaalin ihmisen käsityskyvyn mukaisia. Lukija ei jaksa kahlata kankeaa tekstiä, joka vilisee fakkisanastoa."  

Toinen esimerkki: "Lyhyesti ja kansantajuisesti uutisluontoiseksi muokattua materiaalia." Ei kaksi kolmannetta: "Mieluummin usein lyhyitä tiedotuksia kuin harvoin paksuja liuskanippuja, joiden lukeminen jo vie useassa tapauksessa niin paljon aikaa, että joutuvat odottamaan julkaisupäivää, saattavat menettää tuoreutensa ja joutua huonon runon kanssa samaan paperikoriin."

Sosiaaliväen toivotaan ymmärtävän, että painopinta-ala on rajoitettu ja että on muitakin tärkeitä uutisia kuin sosiaalihuollon tapahtumat.

Asiantuntijalausuntoja

Varsinaisen uutisaineiston ohella useat lehdet kaipaavat asiallista taustatietoutta sosiaalihuollon alueelta, varsinkin uusia lakeja laadittaessa, mietintöjen suhteen, yleensä suuntaa-antavaa tietoa ratkaisumalleista ja erilaisten toimenpiteiden mahdollisista seuraamuksista. Asiantuntevia yhteenvetoja ja katsauksia tarvittaisiin.

Kiinnitettiin huomiota paikallisvärityksen merkitykseen: "Valtakunnallisten juttujen ohella toivotaan suppeampaan alueeseen, esimerkiksi lääniin ja vieläkin pienempiin alueisiin kohdistuvia tietoja. Pienet paikallistilastotkin ajavat hyvin asian."

Vakavasti varteenotettava lehdistön toivomus on saada ajantasalla olevat yksityiskohtaiset luettelot niistä avainhenkilöistä, jotka vastaavat erilliskysymyksistä, ja joiden puoleen lehdet voivat kääntyä kiireisiä lausuntoja tai lisävalaisua saadakseen.

Koulutusta

Kun lehdet toivovat parempaa palvelua sosiaalitoimen kentältä, on niillä myös rakentavia käytännön ehdotuksia. Pitkän tähtäyksen menetelmä on suosittaa otettavaksi sosiaalikorkeakoulujen opetusohjelmaan sosiaali-informaatio-oppi.

Lähempänä on tavoite järjestää paikallisia seminaareja lehdistö- ja huoltoväelle, koska ilmeisesti kumpikin taho on kutakuinkin tietämätön toistensa toimintaperiaatteista. "Sosiaalitoimen parissa olevia henkilöitä tulisi kouluttaa tiedotusasioissa ja pitäisi selvittää, kuka kertoo ja saa kertoa. Monasti asioista haluttaisiinkin kertoa, mutta ei uskalleta ottaa vastuuta."

Ytimeen lienee osunut se vastaaja, joka toteaa, ettei tiedotus ole organisaatiokysymys, vaan kyseessä on suhtautumistapa. 

Ja kun lehtimiehet ovat asialla, on toki aina odotettavissa huumorinpilkettä. Vastauksena lomakkeen kohtaan "Muita huomioita ja mahdollisia toivomuksia" merkitsi muuan pohjalaislehti: "Sosiaalisia etuja toimittajille."

Huoltaja 21/1969

Aira Heinänen

Tutkimukset asiassa aloitettu

Sosiaalitoimen tiedottamisesta

Tiedotus erillisenä tunnistettuna toteutuksena, ammattina ja tieteenalana on nuori. Edelleenkin se varsin yleisesti nähdään julkiselle sanalle jaettavina monisteina. Viime aikoina on kuitenkin verkkaisesti herätetty kysymään tehoa ja tavoitteita, arvostamaan tiedotusta monitahoisena toimintana. Tutkimukset asiassa on aloitettu.

On ilmestynyt fil.lis. Kaarle Nordenstrengin toimittama "Joukkotiedotus ja yleisö” (Weilin & Göös, Prisma-sarja), johon on koottu l4 "ensimmäisen sukupolven" viestintätutkimusta.

Kolmea lukuun ottamatta ne kuuluvat yleisradion rahoittamaan yliopistollisten perustutkimusten sarjaan.

Teoksessa on neljä osaa: Tiedotusvälineiden merkitys. Viimeksi mainittuun kuuluvat luvut ”Sosiaalinen asema ja tiedotusvälineet" (valtiot.lis. Timo Bryckling) ja "Vieraantuneisuus ja tiedotusvälineiden käyttö" (yht.lis. Veikko Pietilä) ovat sosiaalitiedotuksen kannalta antoisimmat.

Valtiot.tri Osmo A. Wiion tutkimuksen "Lehtikieli ja ymmärrettävyys" toivoisi olevan ahkerasti luettu ja varteen otettu. Aikaisemmassa yhteydessä olen alleviivannut Wiion teoksessaan, ”ymmärretäänkö sanomasi?” kahdesti viljelemää perustotuutta: "Suurin osa suomalaisista on käynyt kansakoulun.”

Mitä enemmän tiedotusta tutkitaan, sitä varovammiksi käyvät johtopäätökset. Tässä vaiheessa ei enää viljellä fraaseja suhdetoiminnasta. Monet näihin asti itsestään selvät otaksumat osoittautuvat puolitotuuksiksi, jopa täysin virheellisiksikin.

Johdonmukaisia yhteyksiä eri välineiden käytön kesken ei esimerkiksi ole havaittu; television katselun lisääntyminen ei johda radion kuuntelun ja lehtien lukemisen vähenemiseen. Ei liioin aktiivisuuden kasaantumisen laki päde tässä.

Tilastotiedoista joitakin kiintoisimpia: keskimäärin viidesosa suomalaisen elämästä kuluu tiedotusvälineiden käyttöön: 3 tuntia kuluu radion, 2 t. 10 min. television ja 25 min. päivittäin sanomalehdistön seuraamiseen. Aikuisväestöstä on alle 10% niitä, joita mikään tiedotusväline ei tavoita. Viikoittain täyspimentoon jääviä on enää vajaa yksi prosentti.

Tutkijoita kiinnostavat tiedotusvälineiden käyttäjien ominaisuudet. Luokitteluperusteita on monia. Puhutaan todellisuushakuisista ja vastakkaisista mielikuvitushakuisista. Puhutaan toisaalta asianälkäisistä ja toisaalta viihdenälkäisistä.

Tunnetun rauhantutkijan John Galtungin ympyränmuotoista yhteiskuntarakennemallia käyttäen tri Bycklin tarkastelee sosiaalisen aseman ja tiedotusvälineiden suhdetta. Tässä mallissa keskustaosa sulkee sisälleen päätöksiä tekevän ytimen.

Keskustaosan ihmisten yhteiskunnalliset asemat suovat runsaasti palkintoja, omaisuutta, valtaa ja mielihyvää tuottavia asioita.  Seuraava ympyränkehä on väliosa, jota ympäröi laaja laitaosa. Tähän laitaosaan kuuluvien asema suo heille niukasti tai ei juuri ollenkaan sosiaalisia palveluja.

Keskustaosaan kasaantuu yhteiskunnallisiin asioihin tunnettu kiinnostus. Keskustaosan ihmiset synnyttävät ideat ja informaation ja lähettävät mielipiteitä. Laitaosan ihmiset tietävät vähemmän ja ovat kehnommin selvillä poliittisista, taloudellisista ja muista yhteiskunnallisista asioista.

Laitaosalle ominaiseksi mainitaan laaja tietämättömyys ja vähäinen aktiivisuus tietojen takaisinsyötössä yhteiskunnan päättäville elimille.  Tämä näkökohta on tarpeen pitää mielessä suunniteltaessa ja kohdistettaessa tiedotusta mm. laitaosaan kuuluville, joita useat sosiaalipalvelun asiakkaat ovat.

Vieraantuneisuuden vaikutusta tiedotusvälineiden käyttöön on tutkittu. Yhä harvemmat pysyvät vauhdissa mukana, informaatiotulvassa pudotaan ”kärryiltä”. Yhä harvemmat ymmärtävät yhteiskunnan monimutkaistuvia toimintoja, avuttomuuden tunne valtaa varsinkin laitaosan eristyneet.

Vieraantuneisuuden osatekijöitä tutkittaessa asteikot ovat vallanpuute tai voimattomuuden tunne, normittomuus ja sosiaalinen eristyneisyys. Amerikkalaiset tutkimukset osoittavat, miten sosiaalisesti eristyneet hakeutuvat enemmän ns. eskapistisen, viihteellisen aineiston pariin kuin ne, jotka eivät ole sosiaalisesti eristyneitä. Suomalaiset tutkimustulokset eivät oikeuta yksioikoiseen varmuuteen tässä suhteessa. Joka tapauksessa näiden kysymyksien eteen on sosiaalitiedottajienkin pysäköitävä.

Kun tutkimushaastatteluissa on toivottu televisioon asiaohjelmia enemmän kuin viihdeohjelmia, kulutetaan kuitenkin ohjelmistossa jo olevaa viihdeainesta eniten. Onko siis kyseessä halua koketeerata asiaohjelmien seuraamisella? Prof. Yrjö Littunen arvelee erään selityksen olevan: ” Joukkotiedotuksen asiasanoma myös kansanomaisiksi tarkoitetuissa ohjelmissa tehdään niin paljon yli vastaanottajien keskimääräisen vastaanottokyvyn, että sekin osa kysynnästä, joka potentiaalisesti suuntautuisi pohtivaan tietoainekseen, ohjautuu ongelmattomaan viihteeseen, koska tämä on niin helppotajuisesti esitettyä.” Jälleen päädytään viestinnän ydinkysymykseen ymmärrettävyyteen sanoman perille menon edellytyksenä.

Viime aikoina olen tutkinut erityisesti päihteiden käyttäjien hoidosta informoitaessa käytettävää sanastoa. Löydöksieni perusteella ihmettelen. että yleisö käytetystä kielestä huolimatta niinkin hyvin ymmärtää lähetetyn sanoman.

Ratkaisevana apuna ovat tiedonkulun kaksivaihehypoteesin mukaiset keskeiset vaikuttajayksilöt, samalla tulkit ja sensorit. Tutkimukset varmentavat sitä yleistystä, että monissa päätöksentekoprosessin alkuvaiheissa tiedotusvälineet ovat tärkeitä, kun taasen loppuvaiheessa ratkaisevat juuri henkilökohtaiset vaikuttamiset.

Linjan vetoa

Tämän päivän todellisuutta on tiedotusten tulva. Vain osa lähetetyistä sanomista menee perille, Osa on sanamukaisesti niin korkealentoisia, etteivät ne maan kamaralla seisovaa maallikkoa tavoita. Osa lähetetään niitä kanavia pitkin, jotka eivät ole tietoa tarvitsevan väestön käytettävissä.

Tiedottajan tulisi sinnikkäästi analysoida kieltä, sävyä, kohteita. Vietin lokakuisen maanantain yleisradion toimittajien koulutustilaisuudessa, jossa he etsivät yhteistä huumausainekysymyksen julkistamisen linjaa sähköisiä tiedotusvälineitä varten. Alustajiksi oli kutsuttu eri alueiden – tullin, tutkimuksen ja hoidon – asiantuntijoita. Käsittääkseni linjaa vedettiin tehokkaasti.

Menetelmää ja tavoitetta pidän kiitettävinä. Onhan joukkotiedotusvälineitä – mm. televisiota – syytetty huumausaineongelman vaikeuttamisesta. Laatiessaan nyt ohjelmapoliittisia ohjeita radion toimittajakunta näki edustamansa välineen tehtävänä torjua huumausainehysteriaa, lisätä ymmärtämystä aineiden käytön syyproblematiikkaa kohtaan ja edistää hoitomahdollisuuksien kehittämistä.

Huumausainekysymyksessä informaatio on todella ollut riittämätöntä ja yksipuolista. Edellä mainittu vieraantumisteorian mukainen eristyneisyys lienee ominaista myös juuri narkomaaneille.

Eristyneisyyttä kuvaa sekin, ettei näitä ongelmallisia ole juuri lainkaan kuultu, ei ole saatu palautetta eli takaisinkytkentää. Toivottomuusmielialaa on viestitetty, "kuumaa kesää" ja "tyyntä myrskyn edellä" julistettu, herätetty hysteeristä odotusvalmiutta, joka saattaa johtaa toteutumiseen, kuten hoidon asiantuntija radion linjanvedossa todisti.

Linjanveto-otsakkeen alle soveltuu kertomus siitä, että Kirkon Tiedotuskeskuksen johtaja Erkki   Kario on kirjoittanut Tiedottajan oppaan (Kirjapaja) seurakunnallista tiedotustoimintaa varten. Kario korostaa asialleen palaen kirkon tiedotusvastuuta, ajankohtaisten teemojen tajuamista, nykykielellä puhumista. "Sisällöltään kuivettuneen fraseologian tilalle on luotava eläviä sanoja. Sanan on myös tässä mielessä "tultava lihaksi" keskellämme."

Tekijä alleviivaa "että juuri uskonnollinen elämänpiiri näyttää erityisessä määrin kannattavan asennejäykistymiä." Hän toteaa pelättävän uutta kysymyksen asettelua, pidettävän kiinni omaksutuista asenteista melkeinpä hinnalla millä hyvänsä ja suhtauduttavan ennakkoluuloisesti kaikkeen uuteen. Tätä taustaa vastaan ja kirkon nykyisen yritysprofiilin huomioon ottaen opas on ilmeisen tähdellinen. Herää myös kysymys: milloin sosiaalitoimen tiedottamisopas aikaansaadaan?

Uutuuksia

Viimeisimmät ruotsalaiset sosiaalitiedotuksen uutuudet kerrottakoon vinkkinä vastaanottavaisille. - 16 000 asukkaan kaupungissa, Arvikassa, sosiaalitoimisto on organisoinut arkisin klo 17.00-02.00 ja lauantaisin ja sunnuntaisin klo 11.00-23.00 puhelinpäivystyksen. Neljältä kuukaudelta saadut kokemukset osoittavat toiminnan tarpeellisuuden näinkin pienissä kaupungeissa.

Tiedustelu ja avunpyynnöt ovat kohdistuneet mitä erilaisimpiin alueisiin; sairaalatoimitukset, itsemurhat, jäätyneet vesijohdot, kasvatusvaikeudet ja sosiaalilainsäädäntö ovat eräitä esimerkkejä.

- Skaraborgin läänissä on vuodesta 1967 toteutettu sosiaalista kirjelaatikkojärjestelmää siten, että sosiaali- ja terveydenhoitohallinto yhdessä vakuutuskassan kanssa vastaanottaa yleisöltä kysymyksiä. Kirjeisiin vastataan sellaisella kielellä, jota kansan oletetaan ymmärtävän. Henkilökohtaisiin kysymyksiin vastataan suoraan, yleisluonteisempiin lisäksi seitsemän eri sanomalehden palstoilla, joille kullekin annetaan eri sarjat kysymyksiä ja vastauksia julkaistaviksi.

Yleisön on todettu tietävän peräti vähän mm. siitä, mitkä viranomaiset mitäkin sektoria hoitavat. Paitsi että näin voidaan palvella kysyjiä ja herätetään kiinnostusta lukijoissa sosiaalisia kysymyksiä kohtaan, saadaan arvokasta tietoa kipeimmistä tiedotustarpeista.

Huoltaja 11–12/1969

Aira Heinänen

Sosiaalitoimen tiedottamisesta

Ilolla todettakoon: tiedottaminen alkaa olla poppia eli suosittua alueellamme. Meikäläiset heräävät, hierovat silmiään erottaakseen selvemmin tiedotuksen luut ja ytimet. Koulutus- ja neuvottelutilaisuuksissa tarkkaillaan informaationkulkuja.

Turkulaisten

sosiaalipalvelupisteiden edustajat yrittivät taannoin löytää yhteisen melodian ja rytmin kuunneltuaan ensin alustuksen takaisinkytkennästä. Alustuksessa mainittiin seuraava ruotsalainen toteutus:

Vakuutuskassojen Liitto (Försäkringskasseförbundet), jonka toimialaan kuuluvat yleinen sairausvakuutus, kansaneläke, työeläke ja lakisääteinen tapaturmavakuutus, teetti viime syksynä sosiologisen haastattelututkimuksen. Siinä kysyttiin, mitä mieltä kansa on vakuutuskassoista ja niiden palveluista sekä mitä kansa tietää sosiaalivakuutuksen suomista etuuksista.

Pari kiintoisaa tulosta: ne, joilla on kehnoimmat tiedot vakuutuksesta, asennoituvat kielteisemmin kassoihin ja niiden palveluihin ja ne, jotka oletettavasti ovat eniten riippuvaisia sosiaalivakuutuksen eduista, tietävät niiden olemassa olosta ja sisällöstä vähiten. Tutkimuksen perusteella liitto kohdisti tämän vuoden helmi-maaliskuussa tiedotusrynnäkön pääasiallisesti niihin ryhmiin, joiden kohdalla tiedontarve osoittautui suurimmaksi: eläkeläiset, odottavat äidit ja ansiotyönsä aloittavat nuoret. Kampanjan teho mitataan ja siihen perustetaan vastainen tiedotus.

Meillä Eläketurvakeskus kysyi, mitä kansa tietää työeläkkeistä. ”Yleisö ja työeläke lait 1967 ” on nimenä sillä tutkimuksella, johon haastateltiin 995 henkilöä 37 eri paikkakunnalta. Tuloksia verrattiin kolme vuotta aikaisemmin suoritettuun haastattelututkimukseen.

Lakien piiriin kuuluvista oli ensimmäisen tutkimuksen mukaan kohtalaisen tai hyvän tiedontason omaavia 48%, toisen tutkimuksen mukaan huomattavasti enemmän eli 61%. Tietonsa työeläkelaista olivat lakien piiriin kuuluvat saaneet pääasiallisesti työpaikaltaan (32%), lehdistä (19%), radiosta (12%) ja esittelylehtisistä (11%).

Eri tietolähteiden merkitys tiedon välittäjänä oli muuttunut vuodesta 1964: joukkotiedotusvälineiden merkitys oli vähentynyt ja vastaavasti vaikuttajayksilöiden merkitys lisääntynyt. Oletettavasti tietoisten osuuden kasvu on suurelta osalta vaikuttajayksilöiden ansiota. Hehän yleensä saavuttavat juuri viimeiset tietämättömät.

Lahdessa

toimittajakunta saapui täysilukuisena kuulemaan Yleisten sosiaaliturvan päivien ennakkouutisia, joita kertomassa olivat Keskusliiton virkailijoiden myötä suuresti informaatiomyönteinen sosiaalihallituksen pääjohtaja Alli Lahtinen ja päivien näyttelykomissaari Maija Saari. Lahtelaiset isännät kaupunginjohtajat Hiltunen ja Santero sekä sosiaalijohtaja Puuperä olivat myös läsnä.

Toimittajille saatettiin kertoa myös sosiaaliturvajärjestelmän ”knopeista”. Selviteltiin sosiaaliväen ja julkisen sanan keskinäisiä tuntemuksia, mm. niitä valekonflikteja, joita syntyy tarkoitettaessa eri käsitteillä samaa sanaa. Tällöin semanttinen eli sanallinen sekamelska saa aikaan virhekäsityksiä.

Tuli mieleen Turun pormestari Helge Kukkamäen kertomus sikäläisestä poliisien ja lehdistön yhteisestä klubista, jossa ammattikunnat tutustuvat toisiinsa, toistensa kieleen ja työhön. Lääkäriliitolla on myös oma lehdistökerhonsa, jossa taannoin olin kuulemassa osapuolten käsityksiä suurta kohua herättäneestä tv:n aborttireportaasista.

Pääjohtaja Lahtinen lausui Lahdessa: ”Mahdollisimman nopeasti on kehitettävä asiakkaan käyttöön sellainen palvelupiste, josta hän voi saada apua ja neuvoja kyetäkseen käyttämään hyväkseen niitä etuisuuksia, joita nykyisin hänelle on jo lakisääteisesti taattu”.

Toimittajat kysyivät: Saako hätää kärsivä yhteiskunnassamme välitöntä apua? ”Kyllä” vastasi pääjohtaja, ”kukaan ei kuole nälkään.” Toimittajat kysyivät edelleen: Onko häpeällistä saada apua? ”Niin kauan kun te kirjoitatte siten, että sosiaalihuollon asiakas on toisen luokan kansalainen, saattaa tuntua siltä”, vastasi pääjohtaja.

Sosiaaliturvan päivillä yhteiskuntat.maist. Pertti Hemanus tulee kajoamaan kuumaan kysymykseen ”Sosiaaliturva ja julkisuus”. Varsin tiedotus- ja suhdetoiminnallinen on myös pääjohtajan esitelmä sosiaaliturvan hallinnosta ja joustavasta asiakaspalvelusta mainituilla päivillä. Valitettavasti päivien tiukka aikataulu ei salli keskustelun välitöntä syntyä, mutta toivon mukaan idut versoavat pienryhmissään jälkeenpäin.

Muuan Kanavalautakunta

Kevään kynnyksellä Sosiaalihuollon Keskusliitto asetti toimikunnan kartoittamaan sosiaalihuollon tiedotustoiminnan nykytilanteen, edellytykset ja puutteet ynnä tekemään ehdotuksen tehostamistoimiksi.

Puheenjohtajana toimii Helsingin maalaiskunnan sosiaalijohtaja Henry Dahlberg, muina jäseninä yleissihteeri Kullervo Heiskanen Sydäntautiliitosta, toiminnanjohtaja Pentti Lappalainen keskusliitosta, maisteri Martti Pitkänen sosiaalihallituksesta sekä apulaisjohtaja Usko Tiainen Helsingin kaupungin huoltovirastosta. Sihteerinänsä heillä ompi allekirjoittanut A-klinikkasäätiöstä.

Toimikunnan odotetaan saavan mietintönsä valmiiksi marraskuuhun mennessä. Alueen järjestöiltä on tiedusteltu niiden näkymiä erityisellä lomakkeella.

Tiedotuksen tehostamisen tarkoitusperinä toimikunta näkee mm. seuraavia näkökohtia: asiakaspalvelun; sekä asiakkaiden että viranomaisten viihtyvyyden; kaikkinaisen toiminnan tehostamisen; suopeuden hankinnan sosiaalitointa kohtaan ja ongelmien ennaltaehkäisyn.

Toimikuntaa voisi nimittää myös kanavalautakunnaksi, onhan sillä tehtävänään piirustaa kaikkiin suuntiin avoimet kanavat, joiden puhkominen ja hoito sitten ovat niiden käytöstä hyötyvien asia.

Toimikunta ilahtui suuresti saatuaan sosiaalihallituksen osastosihteeri Kirsti Valviolta käyttöönsä viimesyksyisen YK:n kansainvälisen PR-seminaarin kootut puheet. Raportti ”Seminar on Public Relations in Social Services” päättyy 34 varteenotettavaan johtopäätökseen.

Yleisiksi puutoksiksi todetaan ns. sosiaalitoimittajien puuttuminen sanomalehdistöstä, alueen tiedotusta käsittelevän kirjallisuuden lähes olemattomuus ja tiedotusopin puuttuminen sosiaalityöntekijöiden koulutuksesta. Muutoksia tulisi tiedotus- ja suhdetoiminnalla saada kielteisiin asenteisiin, sosiaalityöntekijän tyyppikuvaan ja varoista päättävien asenteisiin.

Yleistoteamus: kutakuinkin tilanteemme on yleismaailmallinen. Ainakin olemme kyenneet viime vuosina tiedostamaan nämä samat aukot.

Huipputiedottajia

kuuntelin Tiedotusmiehet ry:n jatkokursseilla Otaniemessä huhti- toukokuussa. Erityisen antoisat olivat valtiot tri Osmo A. Wiion luennot sanoman ymmärrettävyydestä. Hän painotti ymmärrettävyyteen vaikuttavan sekä sisällön, että kielellisen asun.

Vaikealle tekstille tunnusomaisia ovat harvinaiset sanat, vierasperäiset sanat, jotka eivät ole nimiä, pitkät so. perusmuodossaan nelitavuiset tai pidemmät sanat, runsaat adjektiivit ja adverbit sekä pitkät virkkeet. Yli 14 sanaa käsittävät virkkeet rupeavat menemään yli ymmärryksen. Saimme kuulla 245 sanaa sisältäneen virkkeen, joka oli oikeuskanslerin lausunto ns. Korsimon mutkasta.

Vaikean kielen perustyyppinä mainittiin 1) insinööri- ja 2) juristikieli. Vaikeat sanat ovat kuitenkin bakteerit, ne saastuttavat koko lauseen.

Voin muuten kehaista saaneeni eräänlaisen viisauden kiven so. matemaattisen kaavan, jolla kykenen laskemaan tekstinne ymmärrettävyyden. Kaava on hallussani arvon juristit ja muut kirjoittajat!

Tri Wiion tulevaisuuden kuvakulma on myös kiintoisa:

Tulevaisuudessa on mahdollista että lehtien ja kirjojen painatustyön automaation yhteydessä voidaan latomistyöstä huolehtivilla tietokoneilla saada kirjoittajalle raportti hänen tekstinsä luettavuudesta. Nythän on jo käytössä järjestelmä, jossa toimittaja kirjoittaa suoraan artikkelin tietokoneen nauhalle, josta tietokone latoo tekstin ja jakaa sen tavuihin.

Tietokone voidaan ohjelmoida ennustekaaviolla, joiden perusteella toimittaja saa tietokoneelta tiedon kirjoituksen vaikeusasteesta ja todennäköisesti myös mahdollisesta lukijamäärästä. Tällä tavalla voidaan sanomat suunnata mahdollisimman tarkoin valitulle yleisölle  ja tiedotustapahtuma voidaan saada mahdollisimman tehokkaaksi.

PS. Lääket.lis. Achilles Westling on saanut valmiiksi mittavan alkoholistihuoltomme kokonaiskartoituksen ennätysajassa eli puolessa vuodessa. Varsinainen arvostelu jääköön toisten tehtäväksi, mutta rohkenen kertoa uusia sanoja syntyneen. Mitä pidätte ”päihteestä”? se on kaunis lyhennelmä päihdyttävästä aineesta. Henkilöt ovat sitten päihteiden käyttäjiä. Teos muuten päättyy 52-kohtaiseen ehdotusluetteloon, joka on em. luettavuuskaavan mukaan teoksen ymmärrettävin osa.

Huoltaja 13-14/1969

Aira Heinänen

Tiedotusmielinen huumausainemietintö

Sosiaalitoimen tiedottamisesta

Huumausainekomitean työskentelyä leimasi vankka tiedotusmielisyys. Saatiin tietoja työn edistymisestä, aikataulusta ja komitean hankkeista. Aihe tosin oli tavanomaista polttavampi ja julkisen sanan painostus kova. Mietinnön ia siihen liittyvän eriävän mielipiteen julkistaminenkin hoidettiin kesäkuun alussa taitavasti. Ammattitiedottajaa suuresti ilahduttaa se, että komitea on tuntenut modernin viestintäteorian ja arvostanut tiedottamisen kokonaistoimintaan erottamattomasti kuuluvana työmuotona. Komitea ei käytä tavanomaisia fraaseja tiedotuksen yleisestä tehostamisesta eikä liioin usko autuaasti siihen, että lähetetty sanoma menee automaattisesti perille. Referoin seuraavassa mietintöä joiltakin tiedotustoiminnan kannalta kiintoisilta osilta.

Komitea pitää kiireellisimpänä toimenpiteenä eri alueiden asiantuntijoista koottavan yhteistyöelimen perustamista sosiaali- ja terveysministeriön alaisuuteen. Tällöin komitea johdonmukaisesti edellyttää. että yhden tällaisen asiantuntijan tulee edustaa tiedotustoimintaa. Eri osapuolten paikalliseen kiinteään yhteistyöhön, eritoten sosiaali- ia terveydenhuoltolautakuntien kesken, kiinnitetään huomiota. Tämänkaltaisessa yhteistyössä on aina kyse juuri keskinäisestä tiedottamisesta, josta tietyn alueen tai laitoksen sisällä tapahtuvana käytetään termi sisäinen tiedotustoiminta.

Tiedonvälityksen määrittelyssä komitea ottaa mielellään jaon kolmeen: 1) valistustoimintaan, jolla tarkoitetaan huumausaineiden vaikutuksia ja niistä aiheutuvia haittoja käsittelevää neuvonta-, ohjaus- ja opetustoimintaa, 2) tiedotustoimintaan, joka on huumausaineita koskevan yleistiedon laaja-alaista välitystä sekä 3) koulutustoimintaan, joka kohdistuu avainhenkilöihin. Suorittamiinsa tutkimuksiin nojaten komitea toteaa varsin vähäisesti olevan valistusaineistoa yleisiin tarpeisiin käytettävissä. Vapaiden järjestöjen mainitaan jossain määrin harjoittaneen valistusta. Kotimaisesta opaskirjallisuudesta on puutetta.

Asialliset tiedot ovat komitean käsityksen mukaan lisääntymässä ja käsitykset selvenemässä. Mutta erityisesti tarvittaisiin yhteiskunnan yhtenäinen, määrätietoinen kokonaiskannanotto ja siihen synkronisoitu valistus, jonka merkittävänä funktiona nähdään pyrkimys vaikuttaa huumausaineiden väärinkäytön syynä oleviin elämänasenteisiin.

Valistuksen asiallisuutta, totuudenmukaisuutta ja helppotajuisuutta painotetaan. Pienissä ryhmissä tapahtuvaa tiedotusta pidetään tuloksellisimpana nimenomaan nuorten kohdalla. Nuorille tiedotettaessa informaattorien tulisi olla nuorten hyväksymiä vaikuttajayksilöitä. Komitea näkee tarvittavan nuorten oman toiminnan varaan rakentuvia neuvontapisteitä, jotka rohkaisevat myös hoitoonhakeutumista. Vanhemmille ja opettajille tulisi sitä vastoin jakaa sellaisia tietoja, joiden avulla he voivat varhaisessa vaiheessa tunnistaa

väärinkäytön. Varsin seikkaperäisesti katsastetaan erityishenkilöiden, so. niiden jotka toimessaan joutuvat tekemisiin huumausaineiden kanssa tiedontarve. Perustiedot voisivat olla rationalisoidusti yhteisiä. Eri ammattialueiden täydennyskoulutusta pidetään kiireellisenä. Erilaista tulee olla myös sen informaation, joka kohdistetaan aineiden käyttäjiin. Komitea on realistinen ja osin pessimistinenkin väittäessään, ettei väärinkäyttäjien ryhmiä saavutettane tavallisten tiedotusvälineitten avulla.

Harhaanjohtavalta informaatiolta vältyttäisiin komitean käsityksen mukaan mm. siten, että tietyt toimittajat huumausainekysymykseen perehtyneinä vastaisivat kunkin tiedotusvälineen osalta aiheen käsittelystä. Tässä kohdin asetan käytännön sovellutusta koskevan kysymysmerkin.

Kuka sitten tiedottaisi? Asianomaiset viranomaiset ja vapaat järjestöt koordinaattorina em. yhteistyöelin, valtion huumausainetoimikunta nimeltään. Mikäli se suorittaisi komitean sille kaavailemat tehtävät, muodostuisi siitä käsittääkseni myös tiedotuskeskus. Varat komitea osoittaa alkoholilain 98 §:n 2 mom:n mukaisista valtionavustuksista raittiustyöhön ja alkoholijuomista aiheutuvien haittojen ehkäisemistä tarkoittavaan toimintaan.

Komitea on kohdannut nyky-yhteiskunnan ongelman ja kirjoittanut reseptinsä tämänpäivän rohdot ja annostukset tuntien. Tiedotuksellisuus säilyköön myös vastaisissa toteutuksissa.

Erillisenä kysymyksenä, perin hahmottumattomana tosin, esitän seuraavan litanian:

eikö alkoholi, joka on toki päihde siinä kuin muutkin huumaavat aineet, pääsisi uusiin kuvioihin mukaan? Eikö saman PAV-lain ia hoidollisen menettelyn piiriin kuuluva alkoholismi sovellu samojen informointijärjestelmien puitteisiin? Eikö sama päihdetoimikunta voisi seurata myös alkoholismin kehitystä, valvoa tilastoja, ohjata toimenpiteitä, niin hoidollisia kuin informatorisia? Eikö kansa yhä tarvitse tietoa alkoholiongelman yleisinhimillisestä luonteesta, alkoholin ominaisuuksista ja vaikutuksista, käytön syistä ja vaikuttimista, hoidon mahdollisuuksista ja tuloksista? Eivätkö avainhenkilöt - lääkärit, opettajat, sosiaalityöntekijät, poliisit - tarvitse kipeästi perus- ja täydennyskoulutusta myös alkoholismin suhteen? Vai koetaanko alkoholikysymys jotenkin tyystin vanhanaikaiseksi ja "hohdottomaksi"?

Kun itse käytännön työssä päivittäin totean tiedotuskoneiston vajavaisuuden niin alkoholismin

käsittelyn kuin koko sosiaalitoimen kohdalla, soisin nyt huumausainekysymyksen kohdalla päästävän totaalisiin viestintäjärjestelmiin.

Aira Heinänen

Huoltaja 8/1969

Aira Heinänen

Hohtimillako tiedot?

Sosiaalitoimen tiedottamisesta

Turun ja Porin läänin sosiaali- ja terveydenhuoltopäivien ohjelmassa 21.-22.3. oli ohjelmassa myös sosiaalihuollon tiedotustoiminta, jota käsiteltiin paneelikeskustelumenetelmällä. Taannoinen tv-ohjelma turkulaisesta lastenkodista, jossa ilmeni lapsia kuritetun ja jossa johtajattaren kiusallinen nolaantuminen näytettiin katsojille, tuntui koettavan kipeänä vieläkin ja sävyttävän keskustelua.

Maisteri Matti Paavolan mukaan ollaan ” takalukossa vielä tämän Petreliuksen jutun vuoksi”. Omista positiivisista kokemuksistaan julkisen sanan kanssa hän rohkeni kehottaa yhteistyöhön ja luopumaan arkuudesta. Yleisradion ja tv:n edustaja maisteri Terttu Petäjä kuvasi julkisen sanan vaikeuksia saada sosiaalihuollosta tietoja, on kuulemma kuin hohtimilla kiskoisi. Tästä seuraa, että tiedot vääristyvät ja hohtimillakiskoja ymmärrettävästi kiukustuu. Sanomalehdistön edustaja toimittaja Eira Nurminen sanoi kyseessä olevan lehdistöä kiinnostavan alueen. Lehdistö on oma-aloitteisesti kiinnittänyt huomiota, virikkeet eivät ole tulleet virallisen huollon piiristä. Suositeltavana hän piti lehdistö- ja tiedotusopin jonkinlaista liittämistä sosiaalihuoltajakoulutukseen. Teologiaa opiskelevat kuulemma tutustutetaan lehdistön työhön. Uudenkaupungin sosiaalijohtaja Feliks Rämä näki koko sosiaalihuollon olevan tiedotustoimintaa. Eli kyseessä on: viesti ihmiseltä ihmiselle. Tehokas tiedotustoiminta tulee aiheuttamaan ristiriitoja, mitä hän ei kuitenkaan pitänyt kehityksen kannalta negatiivisena tekijänä.

Tiedottamisen tehostamista ja suotavuutta korostettiin useissa puheenvuoroissa, mutta ainoat ja runsaat aplodit sai johtaja Aarne Räisäsen kiihkeänsävyinen puheenvuoro, jossa hän rohkeasti yleistäen soimasi nimenomaisesti televisiota sen toimintatavoista ja yhteistyön puutteesta. Tämä yleisön reaktio antoi minulle aiheen valittaen todeta, miten vahvat ovatkaan kielteiset ennakkoluulot julkiseen sanaan ja eritoten sen moderneimpaan ja kenties tehokkaimpaan välineeseen, televisioon. Aikamoinen Rubicon on ylitettävä.

Kaarle Stewenin toimittamassa oppaassa suomalaisen tv:n maailmaan (" Tämä on televisio" Weilin & Göös 1968) ohjelmapäällystön kovat nimet Zilliacus & Storbom pitävät humaanisuuden ja demokraattisuuden arvoja tv:n ohjelmatoiminnan ohjenuorina. Näin kauniisti he loihevat lausumaan: ” – voimakkaasti painotettava avointa asennetta ristiriitojen ja ongelmien tiedostamista ja vapaata mielipiteenvaihtoa synnyttäviä tekijöitä. – pantava entistä enemmän painoa opetus- ja kuluttajavalistussektorille, koska se on kansantaloudellisesti edullisinta ja koska tehokas tiedonjakelu ja koulutus on sosiaalisten estymien aiheuttaman epävarmuuden ja aggressiivisuuden tärkeimpiä poistimia (ah, mikä

sana!)

SOSIAALITYÖNTEKIJÄIN LIITON

opintopäivillä Helsingissä sosiaalipalvelusta informoiminen oli niin ikään esillä. Päivien päätteeksi annettiin julkilausuma, jossa viestintävelvollisuutta suuntaan jos toiseen korostettiin.

Otteita: sekä sosiaalipalvelujensaajilla että muilla kuntalaisilla on kiistaton oikeus saada asiallista tietoa kaikista niistä palveluksista, joita kuntalaisille annetaan. Tämän vuoksi sosiaalihuollon piirissä olisi jatkuvasti pyrittävä määrätietoisesti sanoutumaan irti siitä tiedotuspassiivisuudesta, jonka on melkeinpä katsottu olennaisesti kuuluvan tähän toimialaan. Tätä yhteiskunnan auttamistoimintaa on voitava tehdä kirkkain valoin ja vastuullisesti sekä niitä kohtaan, jotka saavat palveluksia että niitä kohtaan, jotka niistä maksavat. Sosiaalityöntekijät vetoavat tässä yhteydessä valtion ja kuntien päätösvaltaelimiin, jotta sosiaalihuollon tiedotustoimintaan osoitettaisiin varoja. Varmana on pidettävä, että tällaisia varoja on saatavissa, jos nähdään tiedotustoiminta olennaisesti sosiaalihuoltoon kuuluvana tehtävänä eikä siitä irrallisena teknillisenä suorituksena. Sosiaalihuollon tiedotustoiminta on nimenomaan sosiaalihuoltoa. – Sosiaalityöntekijät haluavat tämän julkilausuman välityksellä saattaa tiedotusvälineiden ja niistä vastaavien elinten tietoon vilpittömän ja innostuneen yhteistyöhalunsa.

ESKILSTUNAN ESIMERKKI

Syksyllä tällä palstalla kerrottiin Eskilstunan kaupungin viikottain toistuvasta maksullisesta sanomalehti-ilmoituksesta. Kokeilumielessä kuntalaisvalistus aloitettiin viime toukokuussa ja nyt on saatu ensimmäiset tutkimustulokset. Social Nytt –lehden mukaan informaatiota on arvostettu, se on herättänyt positiivista mielenkiintoa eikä ainuttakaan kielteistä arvostelua. Kaupunginvaltuuston kerrotaan nopeasti omaksuneen moderni näkemys yhdyskuntainformaatiosta. Ilmoitukset on todettu luetun "aina" tai "toisinaan" 80 taloudessa sadasta. Korkean havainnointiarvon arvellaan johtuneen paitsi mainosmiesten muokkaamasta helppotajuisesta tekstistä, myös siitä että samanaikaisesti on kerrottu asukkaita läheisesti koskettavia eriaiheisia uutisia, esim. jäähallin aukioloajat, koululaisten viikkoateriat ja sosiaalihuollon kuulumiset.

On pyritty rehelliseen ja avoimeen informaatioon, jossa kerrotaan myös puutteista. Tähtäimessä ei suinkaan ole kuntaa ja sen viranomaisia kohtaan osoitetun arvostelun poistaminen - mikä olisikin mahdotonta - vaan pyritään tarjoamaan kritiikille entistä asiallisempaa perustaa. Näin Eskilstunan viestijät uskovat päästävän purnauksesta keskusteluun.

Huoltaja 18/1968

Aira Heinänen:

Mammuttikokouksen tiedotuksesta

Sosiaalitoimen tiedottamisesta

Elokuisen suurkonferenssin tiedotustoiminnan arvosana lienee kiitettävä: ainakin olosuhteisiin katsoen onnistuttiin erinomaisesti. Olosuhteisiin onkin katsottava eli otettava huomioon mm. seuraavia seikkoja: konferenssin laajuus ja kestoaika, ohjelman yleinen kiinnostavuus, organisaation rakenne, kolmikielisyys, pitopaikan tarjoamat mahdollisuudet ja asettamat rajoitukset, tiedotuspuolen käytettävissä olevan työvoiman määrä, vuotuinen ajankohta sekä maailmanpolitiikan tilanne.

Tiedotuspäällikkö Hilkka Knaapi viestintäjoukkoineen ansaitsee tulla palstallamme sydämellisesti onnitelluksi. Ruusun ojennamme myös toimitussihteeri Kyllikki Kautulle, joka vastasi konferenssin lukemattomista painotöistä. Maisteri Knaapi palvelee "siviilissä" Suomen Kaupunkiliittoa ja toimitussihteeri Kauttu toimittaa Suomen Lääkäriliiton julkaisuja. Molemmilla on pitkäaikainen kokemus sosiaalialan järjestön tiedotus- ja julkaisutoiminnasta.

Konferenssi esitilaisuuksineen kesti niin pitkän ajan, että julkisen sanan kiinnostus ja tiedottajien uutisten keksimiskyky ynnä into olisivat hyvinkin saattaneet herpaantua. Näin ei kuitenkaan tapahtunut.

Varsinaisella konferenssiviikolla julkinen sana oli nähdäkseni kiinnittymässä käsiteltäviin kysymyksiin juuri silloin, kun koko maailman huomio kohdistui Tsekkoslovakiaan. Kiista sivuutti kaiken muun: tiedotustoimiston oli järjestettävä lehdistön edustajille tsekkiläisosanottajien haastatteluja sekä organisoitava tilannetta koskevat uutiset englanniksi kovaäänisistä luettuina. Lisäksi oli monistettava uutisliuskoja kuin sähkösanomia ikään. Tämänkaltaiseen puuhaan ei kukaan luonnollisestikaan ollut osannut ennalta valmistautua.

Yleisradio seurasi kiitettävästi ja asiantuntevasti konferenssia: uutistoimitus oli koko ajan valpas, samoin yhteiskunnallisissa ohjelmissa annettiin konferenssihenkisille kysymyksille sijaa. Television ajankohtaislähetyksissä saatiin myös viestejä konferenssista. Kuitenkin hämmästelen oliko perusteltua jättää kuvaamatta ja haastattelematta harvinaisesti meillä koolla olleita asiantuntijoita eri puolilta maailmaa. Olisiko voitu kuvata tilanteita ja kasvoja varastoon erilaisissa tv-ohjelmissa myöhemmin käytettäväksi.

Päivälehdistä parhaiten lukijakuntaansa palvelivat ne lehdet, joilla oli sosiaalipolitiikkaan perehtynyt toimittaja aktiivisena paikan päällä. Toistettakoon tuttu havainto: päivälehdiltä yleensä puuttuvat sosiaalipolitiikan erikoistoimittajat, jotka kykenisivät ja haluaisivat muokata tekstejä persoonallisiksi ja kommentoida niihin väriä ja vaikuttavuutta, oivaltaisivat alueen uutisarvoisen aineiston, kiperimmät kysymykset ja henkilöt, jotka on asetettava näihin kysymyksiin vastaamaan.

Julkaisuista

Konferenssin julkaisutoiminta oli mittavaa. Kiireellisessä järjestyksessä oli valmistettava osanottajaluettelot, niiden täydennykset, ohjelmakirjat, näyttelyn käsiohjelmat, esikonferenssin raportit jne. Kirjapainossa latojien kielitaitoa koeteltiin.

Konferenssin aikana julkaistiin päivittäistä bulletiinia. Kuusi numeroa ilmestyi, kutakin 1 500 englannin- ja 500 ranskankielistä kappaletta. Asiantuntevalta taholta olen kuullut toimitussihteeri Kautun suoriutuneen ajoittain perin kiusallisiakin tilanteita tarjonneesta tehtävästään suurenmoisesti. Töiden tyylikäs ulkoasu vahvistaa tätä lausuntoa.

Erityisesti mainitsen konferenssi- ja näyttelyohjelmien kansikuvan onnistuneisuuden. Taiteilija Jukka Toivonen oli onnistunut luomaan herkän ja suuresti viitteellisen kansikuvan. Tyylikäs työ, moderni ja lennokas, hyvänvärinen.

Näyttelystä

Kolmas tätä palstaa läheisesti liikuttava alue on konferenssin yhteyteen järjestetty näyttely. Otaniemen palloiluhallin tiloissa esittäytyi varsin vapaavalintaisesti joitakin liikelaitoksia, 22 suomalaista sosiaalista järjestöä ja 19 kansallista ja kansainvälistä muuta näytteilleasettajaa Eläketurvakeskuksesta Kanadan terveys- ja sosiaaliministeriöön.

Television ajankohtaistoimituksen taannoinen 'Ajankuva' teilasi näyttelyn mitäänsanomattomaksi jne. Meikäläinen katsoo tietenkin aikaansaannosta toisesta näkökulmasta eli järjestöjen mahdollisuuksista käsin.

Järjestöt oli sijoitettu toisen luokan tiloihin, piippuhyllylle, jonne käynti kulki ikäänkuin keittiöportaasta. Vaisuhan näkymä varsinkin kaupallisiin näyttelyihin verrattuna oli. Ja lisäksi passiivinen, puuttuivat demonstraatiot. Ei näissä piireissä kyetä, rohjeta eikä nähdä tarvittavankaan shokkivaikutuksia. Halutaan asiallisesti kertoa järjestön työstä, tilitetään omia vakavia pyrkimyksiä.

Tee-se-itse-menetelmään olivat varsinkin vähäisemmät järjestöt joutuneet tyytymään operoimaan mahdollisimman huokealla. Katsojat olivat pääasiallisesti konferenssivieraita, siis alan ihmisiä. Näyttelyyn ei suurta yleisöä kutsuttu. Oletettiinko ennakkoon, ettei sosiaalialan näyttely kiinnostaisi?

Hyvistä oivalluksista mainitsen TVK:n valtavan valkean kauluksen; yksi tuollainen katseenvangitsija on tehokkaampi kuin kymmenen kuvaa. Suomen Mielenterveysseura asetti katsojan tosi testiin labyrinttiteemoineen ja pyörivine pääkuvioineen. Ensi Kotien Liitolla oli peräti kolme taulua, varsin vauraan näköisiä. Yksi niistä oli omistettu Miina Sillanpään muotokuvalle. Lisäksi oli käytetty rinnan suuria valokuvia, joista toisessa moderni nuori äiti terveine vauvoineen peittelemättömine kasvoineen katsoi meitä levollisesti ja toisessa Wäinö Aaltosen äiti-lapsi-veistos teki massiivista vaikutustaan.

Suomen Kirkon Sisälähetysseura pyrki vetoamaan katsojaan rujon lapsen karmealla kuvalla, taustalla kohosi uhkaavana pikimusta kirkon risti synkkää taivasta vasten. Vaikutus oli järkyttävä, kielteinen, sillä katsoja hakee positiivisempaa puhuttelua. Sitä oli mm. Siviili- ja asevelvollisuusinvaliidien tauluissa, joissa vaikeastikin vammautuneet lapset elämänmyönteisesti kirmasivat kykyjensä mukaan luonnossa.

Todennäköisesti liian kanssa tekstiä oli joillakin järjestöillä, vaikka toisaalta voidaan olettaa, että ne jotka ovat aiheesta kiinnostuneet, perehtyvät sanomaan perusteellisesti ja haluavat enemmän tietoa kuin iskulauseet antavat. Kodinhoitajat taasen selvisivät näppärästi lukuisilla tekstittömillä valokuvilla ja vihreällä hyvin silitetyllä univormulla.

Järjestöt olivat teettäneet tilaisuutta varten työtään kuvaavia esitteitä, joita jaettiin paitsi konferenssikeskuksen eteisaulassa, myös näyttelyssä. Kaikki tyynni ne olivat miellyttäviä. Erityisesti muistan Sydäntautiliiton iskevät ja asialliset, samalla rauhalliset esitteet sekä Lastensuojelun Keskusliiton kannesta kanteen (varsinkin etukansi) tyylikkään Lapsi- ja nuorisolehden, joka ilmestyi konferenssin merkeissä.

Kansainvälisen osaston esitteistä mainitsen erityisesti Pelastusarmeijan korkeatasoiset, piirroksin kuvitetut, laupeutta ja lämpöä huokuvat vihkoset, jotka lisäksi olivat sarjakuvamaisesti iskeviä.

Lasten katseet seurasivat näyttelyssäkävijää. Ne syyttivät, vetosivat, mutta olivat myös – kuten Unescon mainonnassa käytetyt – iloisia, tulevaisuuteen luottavasti suuntautuneita. Hong Kongin osastossa oli tehty konkreettiset vertailut suomalaiseen elämänmuotoon: sen suuruiselle alueelle, jolla Suomessa asuu yksi henkilö, on Hong Kongissa mahdutettava 268 kansalaista. Konferenssin näyttelyssäkin me jouduimme havaitsemaan mittakaavojen suuret poikkeamat.

***

Tutkiskelin Kansaneläkelaitoksen vastavalmistuneita esitteitä. Vihkosesta "Sairauskorvaukset ulkomaanmatkoilla" löysin ohjeen, jonka luettuaan tuskin voi soimata kyseistä laitosta ainakaan huumorintajuttomuudesta ja epäinhimillisyydestä: "Viisas silmälasien käyttäjä varautuu myös kaksilla silmälaseilla, hätätilassa silmälasimäärityksellä. Monen suomalaisen matkailijan silmälasit uiskentelevat uimarantojen aaltojen pyyhkäiseminä eteläisten merenelävien ihmeteltävänä."

Elokuussa 1968 järjestettiin Espoon Otaniemessä Kansainvälisen Sosiaalipolitiikan Neuvoston (ICSW – International Council on Social Welfare) ensimmäinen maailmankonferenssi. Sosiaalihuollon Keskusliitto isännöi siihen mennessä laajinta Suomessa järjestettyä konferenssia. Osanottajia oli 61 maasta, yhteensä liki 30 000.

Huoltaja 17/1968 

Aira Heinänen:

Kritiikkiä "nukkuville"

Sosiaalitoimen tiedottamisesta

Kriitillisellä katsannolla on Annika Wirkberg Hbl:ssä 26.7. tutustunut sosiaalisiin lehtiimme. Hän väittää suuren osan meikäläisistä alan lehdistä jatkuvasti nukkuvan, kun samanaikaisesti sanomalehdet, radio ja tv uudistusinnolla käyvät epäkohtien kimppuun.

Ulkoasu on vanhanaikainen, kieli ikävystyttävän pedanttista ja vaikeaselkoista kansliakieltä sekä sisältö epäajankohtaista. Erityisen tulituksen kohteeksi joutuu valkokantinen, kuvaton Sosiaalinen aikakauslehti, jota mainitaan toimitettavan sivutoimisesti mahdollisimman vähin kustannuksin. Vertailukohteeksi AW ottaa Ruotsin Sosiaalihallituksen Social Nytt -lehden, joka onkin oivallinen, monipuolinen ja moderni. Arvostelija toteaa, etteivät yksinomaan taloudelliset näkökohdat riitä selitykseksi eivätkä puolustukseksi.

Huoltaja mainitaan eräänä suurimpana (10500 kpl painos) ja uudenaikaisimpana alan julkaisuna. Arvostelu on jotensakin positiivisia, mitä tulee ulkoasuun ja sisältöön, mutta kuitenkaan AW ei usko lehden vastaavan lukijakunnan vaatimuksia. Hän luonnehtii Huoltajan lähinnä suuren firman henkilökuntalehden kaltaiseksi.

Esimerkkiä sosiaalilehtien sopisi kuulemma ottaa ylioppilaslehdistä ja Medisiinarista. Pitäisi väitellä ja tuoda reilusti ja helppotajuisesti esiin ongelmia ja epäkohtia.

Joitakin näkökohtia meikäläisittäin

Hyvä, että kritiikkiä – siis kiinnostusta – kohdistetaan myös sosiaalilehtiin. Niiden toimittajat ovat tästä varmaan hyvillään. Kovin on mieltä lämmittänyt mm. se tasaveroinen käytäntö, jota radion aikakauslehtien kommentaattori soveltaa sosiaalilehtiin.

AW kertoo sosiaalilehtiemme olevan pääasiallisesti pieniä, erityiskysymyksiin paneutuvia järjestölehtiä. Niin toki on eikä siinä liene suurempaa epäkohtaa. Tietylle sektorille erikoistuva ja valikoidusti jaettava julkaisu on perusteltu, vaikka sen painosmäärä ei olisikaan kovin suuri. Joltakin ominaisuudeltaan yhtenäisen lukijakunnan omaavan pikkulehden lukuarvo on todistetusti suuri. Jos Huoltajaa esimerkiksi verrataan suurliikkeen henkilökuntalehteen, siitä tuskin kannattaa loukkaantua. Henkilökuntalehdet ovat yleensä lukuarvoltaan melkoisia.

Ulkoiselta asultaan ja sisällöltään vaatimattomankin lehden merkitys sitä julkaisevalle yhteisölle on moninainen. Ei lähestulkoonkaan aina taloudellinen, joskin sanomalehtipostitustaksoin jaetaan halvimmalla tavalla informaatiota.

Rohkenen väittää, että sosiaalilehtien usein niin värittömillä, iskuttomilla ja kiillottomilla sivuilla on saatettu ja jatkuvasti saatetaan päivänvaloon epäkohtia ja puutteita sekä tarjotaan perusteltuja ratkaisuja. Pedanttisesta, eri näkökohdat huomioonottavasta ammattikielestä ne sitten päivälehtien, tv:n ja radion toimesta "suomennetaan" eli kärjistetään kansaa kiinnostaviksi, poliitikkoja kannustaviksi, kuvitetaan ja otsikoidaan sellaisiksi kuin suuri yleisö ne haluaa. Ehkei tämä olekaan hassumpi työnjako!

Koetan olla asettumatta hyödyttömiin puolustusasemiin, vaikka oma lehmä sattuu olemaan allikossa. Parantamisen varaa toki on paljonkin. Vain tämän yhden ja ainoan kerran viittaan varojen ja työvoiman puutteeseen. Syyte vaikeatajuisuudesta on kyllä useissa tapauksissa aiheellinen, mutta yhtälailla se voidaan osoittaa muillekin ammattilehdille. Lukekaapa insinöörien ja tuomarien tekstejä – tai taidearvosteluja.

Medisiinari on nuorekas ja vauhdikas, sen myönnän ihaillen. Mutta kaiketi inhimillisestä kateudesta kiinnitän huomiota siihen varsin ratkaisevaan seikkaan, että lääkärikokelaat saavat roppakaupalla kannatusilmoituksia tulevaisuuteen katsovalta lääketeollisuudelta. Kuvitelkaapa sosiaalihuollon opiskelijoiden ja työntekijöiden vastaavia mahdollisuuksia! Elävä esimerkki tästä on maan sosiaalityöntekijäin järjestölehti Sosiaalityö.

Päivälehtien kiinnostuksen sosiaalilehtiä kohtaan soisi lisääntyvän. Kritiikin ohella toivoisi toimitusten referoivan säännöllisesti silloin tällöin, vaikkapa iskevän yhteisotsakkeen alla lukuisia ja omalla tietyllä tavallaan ansiokkaita alamme julkaisuja.

Järjestölehtien toimittajat edesauttavat puolestaan tätä kehitystä lähettämällä toimituksiin – parhaassa tapauksessa ko. asiasta tiettävästi kiinnostuneille toimittajille – lehden viittauksilla erityisen uutisarvoisiin kohtiin, artikkeleihin, tilastoihin jne. Julkisuuteen suositeltavat kohdat voi mainiosti alleviivata tai muuten tähdentää. Yleiset aikakauslehdet merkityksellisinä vaikeatajuisenkin tiedon tulkitsijoina ja armoitettuina levittäjinä ansaitsevat vastaavan kohtelun.

Uskon toimittajien ottavan kiitollisuudella vastaan tämänkaltaista vihjepalvelua, jonka antajana on expertti.

Eräs tunnustus

Em. Ruotsin Sosiaalihallituksen äänenkannattaja Social Nytt antoi numerossaan 6/68 kunniamaininnan Eskilstunan kaupungin sosiaalilautakunnalle sen päivälehdissä julkaisemasta puolen sivun ilmoituksesta. Erityisen tunnustuksen arvoiseksi katsotaan yritys hälventää kansan sosiaalihuolto-sanaa kohtaan tuntemia ennakkoluuloja. Sanan vaivais- ja köyhäinhoidolliset rasitukset ovat yleismaailmalliset.

Mainitussa modernissa ilmoituksessa on omaan tilaansa omalle sivulleen otsikoitu korkein kirjaimin "Sosiaalihuolto.”. Piste perässä nykyisen mainostyylin mukaisesti. Alempana seuraa vahva kysymys: "Onko se mielestäsi ruma sana?" Ja sitten käydään selvittämään tämän päivän sosiaalihuollon olemusta, eritoten Eskilstunassa. Noin 200 iskevällä sanalla luontevaa sinuttelumuotoa käyttäen ilmaistaan olennaisin,

***

Ehdottoman kunniamaininnan ansaitsee kansainvälisen sosiaalipolitiikan konferenssin tiedotus, mutta se vaatiikin jo toiset palstat.

Huoltaja 13–14/1968

Aira Heinänen:

Ällistyttävää

Sosiaalitoimen tiedottamisesta

Toukokuun puolen välin tienoilla koottiin Sosiaalihuollon Keskusliittoon järjestöjen edustajat neuvonpitoon, joka koski elokuiselle kansainväliselle konferenssille jaettavaa kirjallista aineistoa. Tiedotuspäällikkö Hilkka Knaapi pyysi kauniisti järjestöjen edustajia vaikuttamaan siihen, että järjestölehdet kesänumeroissaan julkaisisivat ulkomaankielistä, sosiaalipolitiikkaa ja sen sektoreita esittelevää tekstiä. Tai ottaisivat eripainoksia. Tai laatisivat broshyyrejä juuri tätä merkittävää jakelua varten.

Yleisvaikutelman saattoi tulkita niin, että varsin niukat ovat köyhänpuoleisten järjestöjen mahdollisuudet ja varastot. Luvattiin kuitenkin yrittää tehdä se, mikä nyt tehtävissä on. Tottahan toki kun kyseessä on harvinaislaatuisuudessaan olympiakisoihin verrattava tapahtuma, happening in Otaniemi.

Joku älysi kuitenkin kysyä, eikö sitten valtiolla eli sosiaaliministeriöllä ole englannin- ja ranskankielisiä, maamme sosiaalitointa valottavia esitteitä. Joku toinen tiesi aikanaan valmistetun viittä eri esitettä ja kysyi, eikö näitä ole jaettavissa. Jolloin asioista erittäin hyvin perillä oleva taho vastasi, ettei ole. Painos on loppunut eikä uutta tähän tarkoitukseen oteta. Tähän sopisi erinomaisen suuri huutomerkki kuvaamaan tilanteen ällistyttävyyttä! Lieventäviä asianhaaroja saattaa olla, mutta aivan noin periaatteessa päivittelen suuresti moista.

Sen harvalukuisen kerran, jolloin Suomi saa vieraakseen nimenomaan sosiaalipolitiikasta kiinnostuneita henkilöitä, vieläpä pitkäksi aikaa ja nimenomaisessa tutustumishengessä, on valtion esitteiden painos loppunut. Kyseessä ei voi olla suoranainen varojen puute, sillä jatkuvasti julkisin varoin painetaan ja jaetaan jos minkälaisia painotuotteita.

Toivottavasti konferenssin koneisto saa kuitenkin käyttöönsä ja edelleen jaettavaksi sellaista materiaalia, jota niin ulko- kuin kotimaiset osallistujat tarvitsevat luodakseen itselleen retusoimattoman ja selkeän kuvan maamme sosiaalitoimesta ja sen osuudesta maailmanlaajuisessa kentässä. Kiiltokuvia ei kaivata, vaan asiallista, yhteistoimintaa ja vuorovaikutusta käynnistävää tietoa. Kyseessä on sosiaalitoimemme "yrityskuva" (corporate image).

Ällistyttävää on sekin, ettei uuden sosiaalihallituksen vakanssiluettelossa ole lainkaan tiedottajaa. Vuosiluku on 1968, jolloin tulee kuluneeksi 20 vuotta Tiedotusmiehet ry:n perustamisesta ja jolloin suuri yleisö on entisestään herännyt kysymään mm. sosiaalisten oikeuksiensa perään ja nousemaan muulloinkin kuin marraskuussa barrikaadeille avuttomampien puolesta.

Ei sosiaaliministeriössä ole liioin ollut ammattimaista informaattoria, jollaista mm. julkiset tiedotusvälineet ovat kovasti kaivanneet joutuessaan väsyksiin asti metsästämään ministeriön korkeimpia, tehtävien paljoudella rasitettuja virkamiehiä saadakseen lausunnot vähemmän merkityksellisissäkin kysymyksissä.

Pieni lintu lauloi, että nyt ministeriön hintaosastolle pestataan tiedotussihteeriä helpottamaan hintasulun lisäämää tiedustelujen painetta.

Kaksipiippuinen kysymys

Kerrotaan kivikasvoisen poliitikon lyöneen panssaroituneeseen rintaansa ja lausuneen: "Yhdentekevää mitä minusta puhutaan, pääasia on, että puhutaan." Tämänkaltaista klishettä käytetään ahkerasti, milloin se vain soveltuu rationalisoituun puolustukseen.

Tutustuin taannoin I pohjoismaisen sosiaalilääketieteen kongressin jälkeenjääneisiin papereihin (Mannerheimin Lastensuojeluliitto: Symposium narkomanian ehkäisemisestä, 1967). Eräs keskeisin kysymys oli, onko suotavaa informoida huumausaineongelmasta suurta yleisöä. Pulmaan liittyvät kysymykset aineiden myyjien kyynisestä oman hyödyn tavoittelusta ja ihmisjoukkojen sensaationälästä.

Osa narkomaaneista todettiin ns. epidemisiksi narkomaaneiksi. Esimerkit ovat lukuisat, mm. I maailmansodan aikaiset eetterinhaistajat Baltiassa sekä tämän päivän Los Angelesin lapset, jotka intoutuivat haistamaan lennokkiliimaa.

Muistiinpanot sisältävät kiintoisan ja kuvaavan esimerkin: Playboy-lehdessä olevassa artikkelissa mainittiin eräällä siemenlajikkeella olevan hallusinogeeninen vaikutus. Pussillisella siemeniä saataisiin aikaan LSD-luonteinen huumaustila. Eskilstunalainen nuorukainen luki amerikkalaisen tarinan, osti kukkakaupasta siemeniä ja kokeili. Hänen ympärilleen syntyi pieni epidemia, joka käsitti joitakin teininuorukaisia. Tällöin erään sanomalehden toimittaja teki jutun asiasta. Seuraavana päivänä jutun julkaisemisesta ei mistään ruotsalaisesta kukkakaupasta ollut em. siemeniä saatavissa.

Jotkut keskustelijat näkivät kaiken valistuksen väärinkäyttöön yllyttävänä propagandana. Jotkut taasen suosittelivat valistuksen rajoittamista ammattihenkilöstöön kohdistuvaksi. Vastustettuaan joukkotiedotusvälineiden käyttöön ottoa ongelmasta kerrottaessa tanskalainen lääkäri, tri Mogens Nimb esitti, että" samassa hetkessä kun asia saa tietyn journalistisen vivahteen tulee erittäin vaikeaksi erottaa toisistaan valistus ja propaganda. Sitä vastoin luulen, että suusta suuhun -menetelmä on vaivalloisin, mutta tätä tietä pääsemme varmasti pisimmälle."

Norjalainen tri Karl Evang korosti myönteisten keinojen käyttämisen tarpeellisuutta ehkäisytyössä ja suhteessa nuorisoon. "Ei pidä laatia tiedotussuunnitelmaa, joka lisää etäisyyttä", sanoo hän ja näkee yhtenä ehtona kaikkien korttien lyömistä pöytään. Hänen mielestään nykynuorisoa ei pidä lähestyä etusormi varoittaen pystyssä.

Yhteistä linjaa paneeli ei määritellyt. Keskiverron kiteytti kaiketi tanskalainen tri Nils Bejerot: "Tärkeätä erityyppisten narkomanioiden kunnolliselle hoidolle on, että lääkärit pikaisesti hankkivat lisää tietoja koko probleemistosta, eivätkä salli puuhakkaiden, PR-nälkäisten harrastelijoiden tai taitamattomien, joskin hyvää tarkoittavien journalistien päättää lääketieteellisistä ja sosiaalisista toimenpiteistä eräällä sosiaalisen lääketieteen monimutkaisimmalla alueella.” Näiden rivien välistä luen myös ylemmyydentuntoista närkästystä.

Omat kokemukseni meikäläisestä julkisesta sanasta puoltavat seuraavaa rakentavaa ehdotustani, joka kuuluu: Milloin yhteisöä ja se jäseniä uhkaa epidemia, vaara, luonteeltaan minkälainen tahansa, olisi siitä ja toimenpiteistä sen ehkäisemiseksi ja hillitsemiseksi käytävä välittömästi avoimet strategiset neuvottelut, joihin osallistuisivat yhteiseen positiiviseen päämäärään pyrkien ne, joilla on keinot estää ja hillitä epidemia ja ne, joiden velvollisuutena on kertoa yhteisölle sitä uhkaavasta vaarasta ja mahdollisista torjuntakeinoista.

Ihmisoikeuksien julistuksessa korostetaan oikeutta informaatioon. Sanotaan, että informaation vapaus ei ole ainoastaan ihmisoikeus, vaan myös oleellinen osa hyvää hallintoa.

Hätätilanteen neuvotteluissa tulee julkisella sanalla olla oma vakiopaikkansa. Pääpöydässä ja täysin oikeuksin, luottamuksellisesti.

**

Elokuussa 1968 järjestettiin Espoon Otaniemessä Kansainvälisen Sosiaalipolitiikan Neuvoston (ICSW – International Council on Social Welfare) ensimmäinen maailmankonferenssi. Sosiaalihuollon Keskusliitto isännöi siihen mennessä laajinta Suomessa järjestettyä konferenssia. Osanottajia oli 61 maasta, yhteensä liki 30 000.

Huoltaja 9/1968

Aira Heinänen:

Kiitos ja kunnia "kansanvakuutukselle"

Sosiaalitoimen tiedottamisesta

Minun kaltaiseni tiedottajatoimittaja tarttuu julkaisuihin toisin mielin kuin tavallinen lukija. Muiden muassa toimitusteknilliset seikat joutuvat tutkaani. Kun hiljattain sain Kansaneläkelaitoksen uutukaisen, neljästi vuodessa ilmestyvän lehden "Kansanvakuutus" tuumasin tutustumislukua suorittaessani seuraavaa.

Lehden nimi ei nyt ole niinkään omaperäinen eikä mieleenpainuvakaan. Kaukana ei liioin ole mielikuva, että kyseessä olisi erään tietyn vakuutusyhtiön äänenkannattaja. Paperi on sanomalehtipaperia, koko puolet normaalista sanomalehdestä eli ns. iltalehden koko. Sivuja on 12, joista kolme ruotsinkielistä. Lehti koostuu kolmesta aukeamasta, jotka ovat sisäkkäin nitomattomina, kuten tämänkaltaisissa aviiseissa yleensä.

Kansanvakuutus on tarkoitettu lukijakunnalle, jolla on vähintään yksi yhteinen, mutta sitä ratkaisevampi tekijä: kaikki he nauttivat vanhuuseläkettä. Heitä on vaatimattomasti 430 000!

Painoasu on ihastuttavan ilmava. Kuvat ovat suurikokoisia ja puhuvia. Otsikot ovat ytimekkäitä ja innoittavat tekstien lukuun, kuten kunnon otsikkojen tuleekin tehdä. Ladonnassa on otettu huomioon lukijoiden tarpeet, sillä kirjasinlaji on valittu normaalia korkeammaksi ja välikkeitä on käytetty runsaanlaisesti. Heikentyneelläkin näöllä saa tekstistä selvän. Taitava taittaja on välttänyt tekstien jatkamista toisille sivuille ja on saanut aikaan rauhallisen, luonteviin kokonaisuuksiin jakautuvan ulkoasun. Piristävänä lisävärinä on käytetty oranssia.

Sisällöstä vielä muutama havainto. "Kansaneläkkeen apu- ja hoitolisät" sisältää suoraa opastusta, samoin "Vuokratuen avulla parempaan asumiseen" sekä "Maksaako sairausvakuutus taksini?". Suositeltavia virikkeitä tarjoaa yksityiskohtainen selostus ”Kevätmatkoila käytämme alennuslippuja". Lukijakuntaa kiinnostavat varmaan ikätovereittensa, kuten Tammeloiden mummun eli Eine Laineen, haastattelut. Tähdellinen tarina on "Lääkevarastoonkin kevätsiivous".

Kun soitin lehden toimitussihteeri Tuulikki Alkiolle ja onnittelin niin häntä kuin lehden päätoimittaja Martti Särkelää tästä tiedotusvälineestä, sain kuulla etusivun haastattelun "Omalla poliklinikalla vaalitaan terveyttä" johtaneen hämmästyttävään ruuhkaan mainitulle Helsingin kaupungin Vanhusten poliklinikalle.

Kansaneläkelaitoksen puhelinvaihde ja tiedotustoimisto joutuivat lehden ilmestyttyä vastaamaan lukemattomiin poliklinikkaa koskeviin tiedusteluihin. Poliklinikka on toiminut toistakymmentä vuotta, mutta nyt kun Kansanvakuutus otti ja kertoi siitä vapaaseen ja ymmärrettävään tapaansa, tajuttiin asia uudessa valossa, ikään kuin uutisena. Klinikka koettiin kaupungin eläkeläisilleen tarjoamana luontaisetuna.

Tekstin sävy on positiivisesti puhutteleva, aurinkoinen, muttei lapsekkaan lepertävä. Rivien välistä huokuu kohtelias palvelualttius. Olen vaistoavinani tunnussävelen tri Elli Leikolan haastattelusta, jossa sanotaan: "Ei pidä upota vaivoihinsa ja surra menetettyä nuoruutta. Ei kukaan pysy ikuisesti nuorena. Pitää poimia hyvin ansaituista oloneuvoksen vuosista paras mahdollinen eikä kadottaa yhteyksiä elämään ja ystäviin."

On vielä mainittava tämänkaltaisen lehden taloudellisuus. Sanomalehtipainatus on suuren painosmäärän kyseessä ollen huokein ja postitus lehden keveyden vuoksi erittäin edullinen.

Uskon myös alan ammattiväen ilolla vastaanottavan lehden. Asiakkaiden tekemät kyselyt vähenevät, kun heidän perustietonsa lisääntyvät. Sosiaaliturvan laaja henkilöstö voi itsekin täydentää tietojaan lehden paistoilta. Toivon mukaan palstat aukenevat myös niille kansanterveys- ym. järjestöille ja yhteisöille, joilla on tähdellistä kerrottavaa 65 vuotta täyttäneille. Uskon nimittäin Kansanvakuutuksen hyvinkin olevan lehti, jonka vanhukset kokevat omaksi äänenkannattajakseen ja vastaanottavat herkästi sen kautta tulevan viestinnän.

Kansaneläkelaitos on yksi arvostelluimpia julkisia laitoksiamme. Kansa kritikoi sitä "osakkeenomistajan" oikeuksin. Ehkäpä tämä myönteinen asiakaspalvelumuoto tuo laitokselle merkityksellistä good williä.

***

Pääsiäisen tienoilla julkistettiin sanomalehdissä numerotietoja vuoden 1965 sosiaalimenoista sekä annettiin arvioita vuoden 1966 menoista. Saisivat nämä tiedot toki olla tuoreemmat, olemmehan jo vuodessa 1968. Tietokonetta ei ole ilmeisestikään ollut käytettävissä.

Kolmen vuoden kuluessa hintatasossa on tapahtunut melkoisia muutoksia. "Vuonna 1965 asukasta kohden sosiaalimenot olivat 548 mk" – mitä se kertoo? Olisiko sanoma tullut ymmärrettävämmäksi, jos tuo summa olisi saatu kuvaamaan jotakin konkreettista käsitettä, esimerkiksi jonkin tietyn ammattityöntekijän kuukausiansiota tai jonkin aparaatin, kuten television, ompelukoneen tms., hintaa.

***

Ensi kerran jaettiin nyt maassamme ns. tiedonjulkistamispalkinnot. Neljä herraa sai ansaitsemansa tunnustuksen: tietosanakirjamies, fyysikko, talousmaantieteilijä ja kirjallisuushistorioitsija. Joskus palkitaan sosiaalitoimenkin tiedonjulkistaja, uskon ja toivon niin.

Vai olisiko perustettava oma keskinäinen tunnustus- ja yllytyspalkinto? Jaettaisiin vaikkapa kansainväliseen tapaan pienoiskokoiset nimikkopatsaat. Jaettaisiin vuoden Heikit (Waris), Osmot (Toivola) tai Veikot (Piirainen) ansioituneimmista saavutuksista. Näitä kolmea nimiehdotusta puoltavat esikuviensa oivat tiedonjulkistamistaidot, kuten useimmat lukijat omakohtaisesti ovat kokeneet. Tarkoitukseni ei ollut syyllistyä sopimattomuuksiin. Koetin vain tehokkaasti havainnollistaa, kuten tiedottajan tuleekin tehdä.

Huoltaja 6/1968

Aira Heinänen:

Sydän paikallaan

Sosiaalitoimen tiedottamisesta

Aikaisemmin olen kertonut amerikkalaisesta mielenkiintoisesta järjestelmästä (Advertising Council), jonka puitteissa liikemaailma, ammattimainostajat ja mainosvälineet lahjaksi toteuttavat laajoja kansanterveydellisiä tai muuten koko kansaa liikuttavia yleishyödyllisiä informaatiokampanjoita. Tällöin samassa yhteydessä mainitsin kotimaisina lievinä esimerkkeinä Tarvajärven operaatiot poliisiautojen ja pelastushelikoptereiden hankkimiseksi. Tarinani henki oli se, että tässä kohden soisi amerikkalaismallia seurattavan meilläkin.

Niinpä ilolla kerron aiheeseen liittyvän kotimaisen uutisen. Vietettiin 11. kerran Sydänsunnuntaita. Tiedotus oli perin aktiivista. Sydäntautiliiton yleissihteeri Kullervo Heiskanen kertoi, että taiteilija Martti Mykkänen oli lahjoittanut korkeatasoisen julisteensa "Muistatko sydäntäsi" käytettäväksi vaikkapa Sydänsunnuntain rummuttamisessa. Juliste, jonka ohessa näette, edustaa maamme julistetaidetta Varsovan II Biennalessa keväällä. Sydämen rajat ovat punaiset, ihmishahmoa kuvaava punnus musta ja pohja vaaleanpunerva.

Liitolla oli enemmänkin myötätuulta purjeissaan, sillä painaja Painolahti suoritti ilmaiseksi painatuksen ulkomainonnassa käytettävien suurten julisteiden kohdalta ja Oy Ulkomainos Ab levittää korvauksetta tältä osin julisteet pylväisiin eri puolilla maata. Sydäntautiliitto kustantaa ja jakaa itse pienempää kokoa olevia ko. julisteita. Silti hyvin voidaan todeta amerikkalaismallisen operaation tapahtuneen pienoiskoossa.

Pakinoitsijat ja pilapiirtäjät tehokkaita

Sydänsunnuntai on muutenkin taitavan tiedotuksen tuote. Keskitetysti on valittu vain yksi rynnäkköpäivä vuodessa, ei kokonaista juhlaviikkoa, johon järjestäjät, jäsenistö ja lehdistö kenties ehtivät kyllästyä.

Viimeksi vietetyn sydänsunnuntain aktiiviseen julkistamiseen vaikuttivat osaltaan sydänsiirrot. Mutta yleinen mielipide alkaa myös vuosikautisen valistuksen tuloksena uskoa tosiasioihin, joista kansanterveysjärjestö lakkaamatta ja monipuolisesti tiedottaa.

Erittäin mieluista oli nähdä, miten pakinoitsijat ja pilapiirtäjät aktivoituivat. Heidän lukuarvonsahan on todettu erittäin suureksi. Tästä johtui, että vakavaan kysymykseen pursui kaikkivoipaa, sydämellistä huumoria. Sanonta keveni, mutta samalla myös tehostui. Näillä velikullilla, pakinoitsijoilla ja piirtäjillä vasta on ainutkertainen kyky puristaa asiasta olennaisin esiin.

Sydäntautiliiton tiedotus yleensäkin on osaavien käsissä. Liiton esitteet ja muut julkaisut ovat iskeviä ja maulla toteutettuja. Lisäpisteitä antaa tuo punainen herkkä sydänfiguuri, joka sykkii positiivisen sykähdyttävänä. Ajatelkaapa – sallittakoon tämä – vaikkapa maksamaanantain tai keuhkokeskiviikon viettämistä! Eivät ne olisi mitenkään vetäviä, eivät lainkaan sydänaiheeseen verrattavissa.

Yleissihteeri Heiskanen korostaa, että kaikessa tiedottamisessa, ja varsinkin kansan terveyden kyseessä ollen, on pyrittävä kertomaan ajankohtaisia asioita kansantajuisesti ja rehellisesti kaikkea sensaatiota ja toiveajattelun herättämistä välttäen. Ei pidä pelotella kuolemalla eikä herkutella tuskalla. Kyseessä on kallis elämä.

Keskinäistä tiedotusta

Vapaaehtoinen, eri sektoreita edustava työryhmä; Otso Ojala, Matti Puro, Viljo Salo, Vilho Järvinen, Yrjö Mäkinen ja Pehr Charpentier, puuhaa Tampereelle sosiaalipoliittista yhteistyötoimikuntaa, jossa olisi edustettuna koko laajuudeltaan alan asiantuntemus. Asiaa koskevassa muistiossa todetaan, että ns. poikkeavien asioita hoitavat toisaalta valtion, seurakunnan ja kunnan viranomaiset, toisaalta yksityiset järjestöt usein toinen toisistaan tietämättä tai ainakin muiden toimintaa huomioonottamatta. Kuitenkin useimmilla poikkeavien ryhmillä on hyvin samantapaisia ongelmia, joiden ratkaiseminen kaikkia varten samanaikaisesti olisi sekä työtä että varoja säästävää.

Edelleen esitetään, että kaupungin kannalta yhteistyötoimikunnan olemassaolo merkitsisi halpaa ja nopeaa asiantuntijalausuntojen saantia, avustusten tarkoituksenmukaisempaa jakamis- ja niiden käytön kontrollointimahdollisuutta sekä ennen kaikkea sosiaalisen toiminnan vastaisen organisoinnin ja kehittämisen ratkaisevaa helpottumista.

Toimikunnan työmuodot esitellään. Pääasiallisimmat ovat perustutkimus, aloitetoiminta, julkinen informaatiotoiminta, kurssi- ja koulutustoiminta sekä keskinäinen informaatiotoiminta, jonka olen tarkoituksellisesti harventanut. Yksinkertaistettuna tämä tarkoittaa samalla alueella tai naapurilohkoilla toimivien tutustumista toisiinsa, tiedon välittymistä siten, että ollaan perillä siitä, mitä toinen tekee ja suunnittelee, miten vältytään päällekkäisyydeltä ja miten luodaan onnistunut työnjako rajatapauksissa. Ennakkoon voitaisiin myös selvittää, mihin jokin uusi toimintamuoto parhaiten kuuluisi laajalla kentällä.

Keskinäinen informaatiotoiminta ansaitsee tärkeytensä ansiosta aivan erillisen tarkastelunsa seuraavalla kerralla.

***

Päätteeksi tilannetiedotus 29. 2.: Sävellahja Suomen Punaisen Ristin sosiaalisen ensiaputoiminnan hyväksi on soinut marraskuun alusta ja tuottanut 620 452,78 markkaa. Pillit pantiin pussiin tältä osin helmikuun viimeisenä päivänä.

Huoltaja 3/1968

Aira Heinänen:

Kirurgien pr-toimintaa

Sosiaalitoimen tiedottamisesta

Jännityksellä on seurattu muotiin tulleita elinsiirtoja. Julkinen sana ja kuva pitävät lääketieteestä kovasti kiinnostunutta yleisöä ajan tasalla. Mustaihoisen sydämen siirto valkoiseen rintaan roturistiriidoistaan tunnetussa Etelä-Afrikassa ravistaa ja horjuttaa tavanomaisia ajatusrakennelmia. Onko lääkäriryhmällä ollut tietty tarkoitus vaikuttaa sikäläisiin asenteisiin vai onko tapaus puhdas sattuma?

Tahallisuus tuntuu todennäköisemmältä, kun kyseessä on maa, jossa kadulla kuolemaisillaan olevaa neekeriä ei voida poimia ohiajavaan valkoihoisille tarkoitettuun ambulanssiin.

Ensimmäinen sydänsiirto rohkaisi kulovalkeanomaisesti eri puolilla maailmaa ryhtymään vaikeisiin leikkauksiin. Meikäläinenkin munuaisen siirto tuntuu onnistuvan. Leikkauksen jälkeen joutui prof. Martti Turunen lukuisiin haastatteluihin. Onnitteluja ja ihailua vastaanottaessa tämä maineikas kirurgi sanoi ikään kuin kullekin veroamaksaneelle kansalaiselle, että Suomen kansaa tulee nyt kiittää, sillä se kustannettuaan nämä kalliit laitokset ja laitteet on suonut lääkäreille mahdollisuuden "ihmetekoihin".

Leikkausuutisen herkistämään katsojaan professorin nöyrä toteamus upposi kuin voi kuumaan leipään. Spontaani kiitos meni perille ja oli parasta mahdollista suhdetoimintaa vastaisen varalle.

Saatan olla väärässä, kun epäilen

Hieman epäileväinen sen sijaan olen siihen tehoon, joka oli Veikkolan parantolan julkisella "kantelulla" Helsingin kaupungin viranomaisten menettelyä vastaan. Instanssit kinastelivat hoitomaksuista ja yleisöä järkytettiin tiedolla, että 24 potilasta joutuu taivasalle.

Jäin kysymään, eikö kyseistä kiistaa olisi voitu ratkaista ilman julkista hälytystäkin. Saatan olla väärässä otaksuessani, että maltti olisi ollut valttia jo osapuolten vastaista yhteistoimintaakin ajatellen.

Uutisen kuultuaan yleisön myötätunto asettui lujasti syyttöminä kärsimään joutuvien potilaiden puolelle. Sen sijaan molemmista kinastelijoista jäi kumma kuva. Ikään kuin niille ei tuon taivaallista olisi merkinnyt ihminen, hoidettava.

Julkisen sanan saa helposti kiinnostumaan selkkauksista, aivan vähäisistäkin. Kannattaa kuitenkin monelta kantilta arvioida syntyvän sensaation hedelmät, sillä joskus ne voivat viljelijästä itsestäänkin tuntua happamilta tai olla kenenkään nautittavaksi kelpaamatonta "muhjua" vain.

Sosiaalihuoltajan prototyyppikö?

Loppiaissunnuntaina Ismo Kallio ystävineen hauskutti yleisöä tv:ssä. Mustalaiset olivat yhden kuvaelman aiheena. Luonnonlapset tanssivat, lauloivat ja myivät perinteellisesti hevosvoimia. Kovia kasvoja, riippumattomia. Mutta herra se on herrallakin: ainoa mitä he pelkäsivät, oli sosiaalihuoltaja.

"Sosiaalihuoltaja tulee!" Tuo hätähuuto kuulosti suunnilleen samalta kuin rakennustyömaalla dynamiittipaukusta varottaminen. Sen kuultuaan mustalaiset menivät kuin vilja lakoon, jähmettyivät sijoilleen.

Entä millainen oli tämä peljättävä sosiaalihuoltaja? Vanhanaikainen, nutturapäinen, jäykkäliikkeinen, ällöttävän moralisoiva täti, jolle kaikki inhimillinen arvattavasti oli vierasta ja joka uhkasi sulkea Vikin laitokseen. Kaikkein hauskinta käsikirjoituksen laatija arveli yleisöllä olevan, kun tämä tantti (Tiina Rinne) lopuksi ryhtyi mustalaisurhojen kanssa riehakkaaseen karkeloon sukkasillaan ja hapset valtoimenaan.

Samassa ohjelmassa annettiin myös "humoristinen" kuva sairausvakuutustoimistosta ja siellä saatavasta palvelusta. Palvelu oli ylimielistä huutoa ja ärjyntää, kiukkua ja asiakkaan halveksuntaa, joka päättyi siihen, että luukulta toiselle hyppyytetty asiakas viidennellä luukulla selvitti asiansa haulikolla. Olen aina pitänyt TV 2:n "Kiurunkulma"-ohjelmaa asiallisena, mutta lähes yhtä ynseän kuvan sekin välitti taannoin sairausvakuutustoimiston virkailijasta.

Meikäläistä väkisinkin sapettaa moinen kielteisten ennakkoluulojen vahvistaminen alueeltamme. Sosiaalityöntekijät leimataan fossiileiksi ja julkisten yhdyskuntien yleisönpalvelijat sitruunoiksi. Tämä leimaaminen, johon jokainen katsoo olevansa oikeutettu, heijastuu sitten välittömästi käytännössä. Minua voidaan nyt syyttää huumorintajun puutteesta ja leimata tosikoksi, muta silti jatkan vielä hieman tästä aiheesta.

Sosiaalihuollon alueella toimivista luodaan varsin herkästi tyyppikuva, jonka ominaisuuksista korostuvat luonnoton siveys, hurskasteleva uskovaisuus, kokemattomuus "aikuisten asioissa", alkoholin käytön syntinä tuomitseva raivoraittius. Sosiaalityöntekijä halutaan varsin yleisesti nähdä henkilönä, joka kateederista ylemmyydentuntoisena katsoo normaalipulliaisia. "Ette te voi ymmärtää, miltä juoposta tuntuu...", "Hyvä neidin on puhua työttömälle, kun on itsellä verovaroilla kustannettu hyväpalkkainen virka".

Olisi syytä välittää julkisuuteen sosiaalityötä tekevästä tänä päivänä otettua kuvaa eikä kolmen, neljän vuosikymmenen takaista klisheetä. On luonnollisesti kysymys asenteista ja niiden hitaasta muuttumisesta.

Muuten asennoituminen ja asenteet ovat tämän vuosikymmenen sivistyssanoja, jotka tulevat jäämään kieleemme ja joita viljellään nyt innolla. Enää ei niinkään "suhtauduta", asennoidutaan vain. 9-vuotiaat kansalaistaitoa lukevat koululaisetkin tietävät, miten "aggressiivinen ihminen asennoituu". Kansalaistaidon tunnilla annetaan pienille ihmisille myös moderneja menestymisneuvoja: "On tärkeätä, että pyrimme tekemään hyvän ensivaikutelman uusiin ihmisiin."

Katsaus viime vuoteen

On tullut tilinpäätösten ja toimintakertomusten aika. Olen sitä mieltä, etteivät toimintakertomustiedot sinänsä kiihota lehtimiehiä artikkelien tekoon. Sen sijaan asiaan vihkiytynyt kykenee tarjoamaan tilastoistakin uutisia suoritettuaan vertailuja, jotka paljastavat kiintoisia kehityksen kaaria. Voi hyvinkin olla paikallaan keskittyä johonkin tiettyyn erityisalueeseen ja antaa sillä tapahtuneesta edistyksestä tarkempi kuva sen sijaan, että tarjoillaan koko toimintakertomustietous.

Eri tiedotusvälineille sopii myös antaa erilaista informaatiota. Jotkut toimintakertomukset valmistuvat vasta syksyllä, jolloin ne eivät enää tarjoa uutisia. Kaiketi niiden tietoja voidaan antaa aiemmin julkisuuteen.

Kuvamateriaalin merkitystä ei voi milloinkaan yliarvioida. Ajatelkaamme esimerkiksi TV:n uutisia. Jos sinne lähetetään tekstiä, olisi hyvä saada mukaan jokin tekstiin liittyvä kuva tai selkeä graafinen tilasto. Niin ikään sanoma- ja aikakauslehdet ottavat iloisin mielin vastaan havainnollistavia piirroksia ja valokuvia.

Huoltaja 23/1967

Aira Heinänen:

Puolustuksella olisi puheenvuoro

Sosiaalitoimen tiedottamisesta

Totisesti tänä päivänä on sosiaalihuolto julkisuuden valokiilassa. Varhaissyksystä alkaen – välittömästi suuren juhlan jälkeen – on kriittisiä haasteita heitetty: televisiossa tärisyttivät "Noutajat"; kirjamarkkinoilla "Pakkoauttajat"; yleisessä keskustelussa nämä nostattivat korkeita maininkeja; oluen vapautumisen koittaessa ja uutta alkoholilakia laadittaessa on raittiuslautakuntia ja -toimitsijoita asetettu seinää vastaan. Sosiaalihuollon Keskusliiton juhlakirja "Uudistuva sosiaalihuolto", joka sentään sisältää moderneja, rohkeita ja perusteltuja linjanvetoja, tuntuu varsin miedolta ja maltilliselta vapaudenriistosyytösten rinnalla.

Minkälaista sosiaalihuollon ja eritoten laitoshuollon nyt osakseen saama julkisuus on? Edistääkö se vai sabotoiko alalla toimivien työskentelymahdollisuuksia? Tähtääkö se tahallaan yliampuen sosiaalihuollon positiiviseen kehittämiseen? Kuulin Noutajien TV-näytön jälkeen joissakin laitoksissa henkilökunnan menettäneen täysin otteensa hoidettaviinsa. Vapaudenriisto on maukas ja tunteisiin riipaisevasti vetoava sana.

Hyökkäys on siis tapahtunut tosiasia. Lisäksi se on erittäin tehokkaasti organisoitu. Mainonta ja asian puheeksi ottaminen on hoidettu samanaikaisesti usean kanavan kautta. Vaikutus tehostuu juuri näin: tämän ei tarvitse merkitä sitä, että entistä useammat saisivat tiedon, vaan että tiedon kerran yhdestä lähteestä saaneita vahvistetaan toista kanavaa pitkin tulevalla toistolla.

Mielestäni hyökkääjät ovat olleet erityisen taitavia taktikkoja ja informaattoreita ja ilmeisesti he innolla palavat ajamalleen asialle. Heidän radikaalisuutensa kiinnostaa. Yleisö on kiinnostunut kaikesta ärhäkästä ammunnasta muuallakin kuin tv:n lahjomattomissa.

Mihin sijoittuu puolustus ja keitä siihen kuuluu tai tulisi kuulua? Onko taktillisesti vaiettu ja päätetty antaa hälyn asettua? Ollaanko loukkaannuttu niin syvästi, ettei vaivauduta puolustautumaan? Vai onko niin, ettei olekaan mitään lisättävää eikä erimielisyyden aihetta? Nämä ovat retorisia kysymyksiä.

Saatan erehtyä väittäessäni, että harvinaisen niukka on sosiaaliviranomaisten sanavarasto ollut pakkoauttajien suhteen. Eikö nyt olisi paitsi otollinen tilaisuus, myös ikäänkuin velvoitus valottaa kenttätyöstä sellaisia seikkoja, jotka yksipuolisuuden välttämiseksi ja suoranaiseksi oikaisuksi olisi tuotava esiin.

Edelleen: nyt sosiaalitoimen epäkiitollisella saralla työskentelevät voisivat samantien tuoda yleiseen tietoisuuteen niitä puutteita ja epäkohtia, jotka karmeimmin estävät kehitystä. Rauta on kerrassaan hehkuva nyt, joten sitä olisi taottava. Loukkaantuneena vaikeneminen on tällä erää tuskin kultaa eikä marttyyriys tehoa. Se voidaan korkeintaan tulkita veltoksi antautumiseksi tai puolustuskyvyttömyydeksi.

Mitä erikoistuneempi tiedotusväline on, sitä suurempi on sen vaikutus

Selitettynä väliotsikko tarkoittaa esimerkiksi sitä, että Huoltaja on sosiaalihuoltoon erikoistunut julkaisu ja sen lukijakunta on virkansa tai luottamustehtävänsä vuoksi kiinnostunut tämän lehden sisällöstä.

Edelleen: Huoltajaa lukevat valikoivalla kiinnostuksella esimerkiksi apuhoitajat, mutta huomattavasti vastaanottavaisempia he ovat ikiomaa Apuhoitaja-lehteä lukiessaan. Kangasalainen selailee kiinnostuneena tamperekeskeisen Kansanlehtensä, mutta erityisen tarkkaan hän tutkii asuinpaikkansa pitäjälehden Kangasalan Sanomat.

Pitäjälehtien, ammattikuntien äänenkannattajien, ns. henkilökuntalehtien ja järjestöjulkaisujen teho on arvaamaton. Varmaan rakennustyöläiset lukevat ikäänkuin omiensa suosituksella varustettuna Rakentajassa julkaistun ammattiopintojen avustamista koskevan tiedotteen. Lehden toimituksen uskotaan hyväksyneen tekstin sisältö julkaistaessaan sen.*

Siispä: sen lisäksi, että muonitetaan nirsoja ja hemmoteltuja suuria päivälehtiä ja uskotaan niiden kaikkivoipaan vaikutukseen, lienee samanaikaisesti aihetta katsastaa keihin todella kulloinkin halutaan vaikuttaa, minkälaisista ryhmistä on kyse ja mitkä ovat näiden ryhmien pää-äänenkannattajat. Yhtäkään näistä pienimmistä ei ole syytä väheksyä.

Yleishyödyllistä mainontaa Amerikassa

Aiemminkin olen todennut sosiaalitoimen ja mainonnan olevan jotensakin etäisiä toisilleen. Vieraus aiheutuu varojen puutteesta, alalla toimivien asennoitumisesta säikähtäin reklaamiin sekä sosiaalipalvelujen luonteesta: asiakkaista ei ole puutetta eikä työn loppumisesta pelkoa. Asiakkaat yleensä nurkumatta vastaanottavat viranomaisten kohtelun, kunhan se kulkee asetusten puitteissa.

Näin meillä, mutta avataanpa ikkuna isoon maailmaan: Yhdysvalloissa on alun kolmattakymmentä vuotta toiminut yksityisluontoinen, ei voittoa tavoitteleva tiedotuskeskus "Advertising Council". Sen perustivat liikemaailma ja mainonta toteuttamaan sellaista mainontaa, jolla välitetään yleishyödyllistä, koko kansakuntaa koskevaa terveydellistä ja sosiaalista tietoutta nykyaikaisin tehokkain menetelmin.

Tämän puuhan ydin on se, ettei mainostettavalle aatteelle eikä asialle aiheudu lainkaan kustannuksia. Mainostoimistot suorittavat ilmaiseksi työn, tiedotusvälineet antavat korvauksetta palsta-, kuva- ja äänitilaa sekä liike-elämä varat. Councilin päätäntäelimissä on edustettuna talouselämä, mainostoimistot sekä koeteltu kansalaiskunto. Viimeksi mainittu tarkoittaa 20 kunniallista kansalaista, jotka ovat Amerikan elämän eri alueiden asiantuntijoita.

Vuosittain Council on toteuttanut 15–20 kampanjaa. Palkkion niiden toteuttajat saavat kiitoksena ja kunniana. Kohteita voivat olla esimerkiksi huumausaineiden käytön vastustaminen, paloturvallisuuden edistäminen ja liikennevalistus.

Tällaista tekstiä lukiessa nousevat mieleen kuvitelmat suomalaisista vastaavista mahdollisuuksista. Olisiko niitä ja kuka tekisi aloitteen? Jossakin mielessä esimerkkeinä voidaan pitää toimittaja Tarvajärven persoonallisella viehätysvoimallaan organisoimia kampanjoita helikoptereiden hankkimiseksi Punaiselle Ristille ja autojen hankkimiseksi poliisille. Ja maininnan arvoinen, joskin varsin harvinaiselta kuullostava hanke: sävellahja soi työttömille vuoden loppuun saakka radiossa. Pidän tätä noteerattavana saavutuksena. 

*) On syytä tähdentää, että tämä käsitys on väärä. Lehti, jossa esiintyisi pelkästään toimituksen tai julkaisijan mielipiteitä, jäisi liian yksipuoliseksi. Toim. huom.

Huoltaja 20/1967

Aira Heinänen:

Pääministeri on puhunut

Sosiaalitoimen tiedottamisesta

Pääministeri Rafael Paasio puhui Tiedotusmiehet ry:n 20-vuotisjuhlaillallisilla syyskuussa Helsingissä. Teema oli "Informaatio ja demokratia". En maita olla siteeraamatta hänen arvovaltaista puhettaan joiltakin kohdin. Muistettakoon lisäksi, että hän on "siviilissä" sanomalehtimies.

"Demokraattinen järjestelmämme edellyttää, että kansalaiset voivat seurata valtion asioiden hoitoa ja myös vaikuttaa siihen. Laaja valtiokoneisto tuottaa päivittäin kansalaisia koskevia päätöksiä ja lakeja.

Näitä koskeva tietämys on tärkeätä kaikille, ja kaikilla on oltava oikeus päästä niistä selville. Kuitenkin on aina vastustettu valtion tiedotustoiminnan kehittämistä ja keskittämistä. Tämä kävi ilmi siitä keskustelusta, jota mm. lehdistössä käytiin pari vuotta sitten valtioneuvoston tiedotuskomitean mietinnön ilmestyttyä.

Tiedotustoiminnan organisoimista nykyistä tehokkaammaksi ja keskitetymmäksi pidettiin uhkana kansanvaltaisten periaatteiden säilymiselle. Valtion tiedotustoimintaa pidettiin yksipuolisena "propagandana", jota kulloinkin vallassa oleva hallitus harjoittaisi kansalaisten hämäämiseksi. Kysymys ei kuitenkaan ollut tästä, vaan merkittävien ja asiallisten tietojen julkistamisen tehostamisesta.

Nykyisinhän tiedotustoiminta tapahtuu ministeriöiden ja keskusvirastojen puitteissa hyvin sekavissa muodoissa, eikä siinä ole mistään systeemistä tietoakaan. Valtionhallinnon palveluksessa on pitkälti toistasataatuhatta eriasteista virkamiestä, joiden joukkoon ei ole päässyt kovinkaan monta tiedotusmiestä. Kuitenkin päivittäin tehdään tuhansia päätöksiä, joista tiedot sitten tulevat julki, miten milloinkin, puhumattakaan siitä, että oikein tiedottamisella saataisiin monet asiat jo ennen päätöstä yleiseen keskusteluun, jonka kautta voitaisiin vähentää ristiriitoja ja auttaa pääsemään oikeamielisiin päätöksiin."

Tämä puhe oli balsamia tiedottajan herkälle tunnolle. Onko nyt sitten odotettavissa käytännön toimenpiteitäkin valtioneuvoston taholta? Mielenkiintoinen on pääministerin toteamus valtion tiedotustoiminnan organisoimisen vastustamisesta sen pelon vuoksi, että hallituspuolue tai

-puolueet sumuttaisivat sillä koneistolla yksinkertaista kansaa. Propagandan pelko on tässä maassa harvinaisen suuri. Aina pelätään jymäytetyksi tuloa, kuka siihenkin syyn selittää...

Merkittävä on viimeisessä lauseessa ilmenevä näkökohta, että etukäteisinformointi hallinnon suunnitelmista ja aikeista pehmentää maaperää ja auttaa niiden läpivientiä sekä vähentää jälkipuintia. Äkkinäiset, vähänkin negatiiviset yllätyspäätökset aiheuttavat suhteettoman tyytymättömyyden.

Jatkan lainailua edelleen:

”Kansallisissa asenteissamme erilaiseen informaatioon nähden on paljon epädemokraattista ainesta. Hyvin usein kuulee sanottavan, että se tai tuo on "pelkkää propagandaa". Syviinjuurtunut epäluulomme poikkeaviin käyttäytymisiin ja poikkeaviin näkökantoihin saa usein ilmenemismuotoja, jotka eivät kestä arvostelua."

Pääministeri esitti tässä kohdassa esimerkkinään yleisen suhtautumisen puoluetukeen. Minä taasen tulkitsisin viimeistä lausetta toisenlaisen kokemuksen kautta: Pääkaupunkilaisen päivälehden toimittaja laati seikkaperäisen koko sivun selostuksen a-klinikkatoiminnasta. Julkaistavakseen hän sai ryhmäkuvan, joka oli otettu Helsingin A-klinikan asiakasyhdistyksen kerhohuoneiston avajaistilaisuudesta. Kun kuva julkaistiin, oli kullekin siinä olevalle – niin kutsuvieraille kuin isännillekin – laitettu leveät mustat laatat silmien kohdalle! Niitä ei olisi tarvittu, koska a-klinikoiden asiakkaat nimenomaan haluavat esiintyä julkisesti omilla nimillään ja avoimin kasvoin yhteiskuntaan päin, jotta salailu ja leimailu vähitellen vähentyisivät. Tapaus osoittaa, että poikkeavasti käyttäytyviin, kuten esimerkiksi alkoholisteihin, suhtaudutaan automaattisesti tietyllä tavalla. He ovat kuin rikollisia ja henkipattoja, nimeä ja sielua vailla, ylipäätään "normaalia ihmistä" kamalasti kammottavia.

Avointen ovien politiikkaa

Tv-ohjelma 2:n aloitteesta ovat Helsingin yliopistollisen keskussairaalan eri klinikat päättäneet avata ovensa sepposen selälleen kuvausryhmille. Klinikoiden yhteisiä neuvotteluja on pidetty ja on päädytty viisiosaiseen lääketiedettä käsittelevään ohjelmasarjaan "Parantava veitsi". Siinä esitellään sairaalan maailma leikkaussalien ympärillä, tarkastellaan suomalaista sairaanhoitoa, leikkauksia ja niihin valmistautumista sekä jälkihoitoa. Kyseessä ovat silmän sarveiskalvon, sydämen, korvan, vatsahaavan ja keisarileikkaukset.

Apulaisprofessori Antti Mattila on lausunnossaan todennut mm.: "Asiaan on lääkärien taholla suhtauduttu myötämielisesti, sillä yleensä ollaan sitä mieltä, että tällainen suomalaisin voimin suomalaisista oloista välitetty tieto on monin verroin arvokkaampaa kuin esimerkiksi muinoin niin rakastettujen tri Kildaren ja Ben Caseyn tarjoamassa suuressa määrin viihteellisessä ohjelmamuodossa."

Parisen vuotta sitten tv:ssä esitettiin newyorkilaista sosiaalityöntekijää ja hänen työtään esittelevää sarjaa "Valoa ja varjoa". Tuolloin mietin, miten meillä voisi toteuttaa sosiaalitoimiston ja huollon kentän tuomisen suuren yleisön tuntumaan yhtä mielenkiintoisella ja havainnollistavalla tavalla. Terveyssisarten työnkenttäähän on mielestäni reippaasti kuvattu ja ongelmiin pureuduttu näytelmäsarjassa "Kiurunkulma", jonka näkyvyysalue tosin on rajoitettu tv 2:n mukaiseksi.

Tv-sarjat, kuten poliisien vaikeaa työtä kuvaavat jännärit, tutustuttavat katsojat asianomaisten työntekijöiden työolosuhteisiin, mutta – mikä tärkeintä – näihin työntekijöihin inhimillisinä olentoina omine pulmineen ja heikkouksineen. Vaikkakin ne ovat suuressa määrin viihteellisiä, voidaan niiden välityksellä tarjota suuri annos asiallista asiaa, sitä tietoutta, joka on hyväksi itsekullekin.

Yleensäkin olen sitä mieltä, että mikäli arvostelija – oli hän sitten julkisen sanan edustaja, kunnallispoliitikko tai kadun mies – suomii häikäilemättömästi ja ilmeisen tietämättömästi esimerkiksi kentillä tehtyä työtä ja marssittaa esille kiusallisia epäkohtia, on tehokkainta kutsua tämä arvostelija paikan päälle itse konkreettisesti tutustumaan niihin olosuhteisiin ja säännöksiin, jotka ohjaavat ja mahdollistavat arvostellun toiminnan.

Arvostelijalla on tällöin mahdollisuus muuttaa oman kokemansa perusteella näkemystään ja asenteitaan tai – kuten myös voi käydä – pysyä kannassaan. Voihan arvostelija toki olla oikeassakin. Silloin on reilusti todettava hänen tehneen rakentavaa työtä paljastettuaan aukkopaikkoja.

Omakohtaisena kokemuksena kerron, että kun sain tilaisuuden yhden yösydämen ajaa poliisin partioautossa Helsingin laitapuolen sokkeloissa, niin juuri tuolloin tekemäni havainnot päihtyneiden pidättämisestä, käsittelystä ja putkaan toimittamisesta muuttivat näkemystäni poliisin työskentelymahdollisuuksista reaalisemmaksi. Asioilla kun on paljon enemmän puolia kuin makkaralla päitä.

Huoltaja 6-7/1967

Aira Heinänen:

Julkinen sana janoaa uutisia

Sosiaalitoimen tiedottamisesta

Lehtemme numerossa 4/67 yhteiskuntat. maist. Aira Heinänen, A-klinikkasäätiön tiedotussihteeri vuodesta 1962, pakinoi sosiaalitoimen tiedottamisesta. Hän on luvannut jatkuvastikin, silloin tällöin puuttua tiedotustoiminnallisiin kysymyksiin. Tällä kerralla valokeilassa on mm. alalla työskentelevien vaikeus nähdä oman työn uutisarvo.

Julkinen sana haluaa nimenomaan kertoa uutisia, ainutkertaista tai muuten lukijaa hätkähdyttävää asiaa. Kun pikaisesti muistutamme mieliimme niitä laajempia artikkeleita ja kuvauksia, joita julkiset tiedotusvälineet, lehdistö, radio ja TV ovat omasta aloitteestaan laatineet, nousevat esiin puliukkokuvaukset Pasilan kaatopaikalta, sensaatiotarinat koulukodeista ja työlaitoksista, laivatytöistä ja muista marginaalin tuolla puolen olevista. Varmuuden vuoksi heidät kuvituksessa varustetaan vielä mustilla silmälapuilla. Tai sitten näytetään niska.

Nuo ovat suosittuja tarinoita. Maisteri Eero Saarenheimo totesikin eräässä kirjoituksessaan Suomen kansan rakastavan kaikenlaisia kurjuuden kuvauksia, koska olemme Hurskaan kurjuuden, Putkinotkon ja Ryysyrannan Joosepin kansaa.

Varovasti, varovasti

Jokunen havainto sosiaalitoimintaa harjoittavien itse julkisuuteen antamista selosteista ja tiedonannoista. Tätä julkistamista leimaa verraton varovaisuus, sensaation pelko, lakitekstimäinen sanonta. Asiat sanotaan asiallisesti ja perustellusti, lukuisat eri näkökohdat huomioonottaen. Ei ole mustaa ja valkoista, vaan lisäksi kaikki valöörit siltä väliltä.

Suuri yleisö on kuitenkin tottunut iskevään mainoskieleen, joka osaa puhutella, vedota ja virkistää. Siksipä lukija ja katsoja saattaa jättää täysin huomiotta totiselta ja seikkaperäiseltä, joskin perin nuhteettomalta vaikuttavan sosiaalitoimintaa valottavan selostuksen. Se ei puhuttele edes kaikessa arvokkuudessaankaan, tai sanottaisiinko: sen vuoksi.

Sosiaalityötä tekevän ei toki ole helppoa kertoa uutisia ja vetäviä tarinoita omasta arkisesta aherruksestaan. Vaatimattomina, jollaisia tämän alan ihmisten oletetaan ilman muuta olevan, ei tohdita kehua saavutuksia. Omakehu olisi jotain hyvin noloa. Epäkohtien mustavalkoinen esiintuominenkaan, joka aina saa sijansa tiedotusvälineissä, ei toisaalta luottamuksellisuuden näkökohdan vuoksi eikä toisaalta yleisten suhteiden heikentymisen pelossa käy päinsä.

"Suomentaminen" paikallaan

Tälläkin alueella syyllistytään siihen samaan syntiin, johon lankeavat monet muutkin erityisasiantuntijat: puhutaan erikoistunutta ammattikieltä, jota vain lähikollegat ymmärtävät. Ei ole niinkään varma, että sosiologi tajuaa tuomarin termejä, terveyssisar sosiaalityöntekijää tai pappi poliisia. Saati sitten suuri yleisö. Tarvitaan runsaasti suomentamista. Työn kansantajuinen selostaminen on vaikeinta sille, joka tuntee sen hienoudet.

Yhteisö kehittää oman kielensä, jonka fraasit merkitsevät tiettyjä asioita yhteisön jäsenille, muille tuskin mitään. Pitäydytään staattisiin, vuodesta toiseen toistuviin lauserakennelmiin.

Esimerkkitapauksena kerron: A-klinikoille piti laadittaman nelisivuinen pienikokoinen asiakkaille tarkoitettu esite. Omasta piiristä koottiin nelihenkinen toimikunta laatimaan ehdotusta, joka täyttäisi ytimekkyyden ja ymmärrettävyyden vaatimukset. Toimikunnan ehdotus lähetettiin seitsemälle klinikalle lausunnolle. Klinikoiden työryhmien tekemät korjaukset olivat lukuisat eivätkä suinkaan kansanomaisempaan suuntaan. Tarjottiin jopa sivistyssanoja selventämään tekstiä sekä ehdotettiin lisättäväksi juuri niitä monia vuosia käytettyjä fraaseja, jotka toimikunta oli sanonnoista poistanut tarkoituksellisesti. Tarina päättyi kuitenkin onnellisesti, sillä ulkopuolinen ammattitaitoinen mainosmies laati esitteen tekstin hänelle annettujen asiatietojen ja toivomusten perusteella. Tulos oli selkeä ja fraasiton, ymmärrettävä.

Työssä mukana olevalle ovat kaikkein merkityksellisimpiä monet sellaiset seikat, joiden informointi ei ulkopuolisia kiinnosta eikä niillä niin muodoin ole uutisarvoa. Informoitaessa tulisi aina kysyä, kiinnostaako tämä ja keitä tämä kiinnostaa ja kuka tämän ymmärtää. Koelukijoiden käyttö on erittäin suositeltavaa.

Nyt on kenties aika

kertoa suurelle yleisölle viime vuoden toimintakertomusten sanomaa. Ehkä olisi aiheellista suunnitella informaatio kunakin vuonna hieman toisin kuin aiemmin, nostaa esiin joitakin aivan uusia näkökohtia, erikoistua tiettyihin kysymyksiin.

Eri tiedotusvälineille saattaisi olla paikallaan antaa kullekin parhaiten soveltuvaa materiaalia. Pitäjälehdet tarvitsevat toisenlaista tarinaa kuin suuret päivälehdet; yleisradio voi uutisissaan lukea vain muutaman ytimekkään rivin. Ellei ole käytettävissä työvoimaa tekstejä laatimaan, on olemassa mainio mahdollisuus lähettää toimintakertomus toimituksiin sellaisenaan ja lähetekirjeessä mainita kiinnostavat ja uutisarvoiset kohdat sekä luvata tarvittaessa lisätietoja ja selvityksiä.

Huoltaja 4/1967

Aira Heinänen:

Sosiaalitoimen tiedottamisesta

Tuotantoelämässä mainostaminen, so. tuotteista tiedottaminen, on keskeinen toimiala, jonka tehokas hoitaminen on yritykselle elintärkeätä. Kuluttajien valistaminen, propaganda, suhdetoiminta, mainos, informaatio – kaikki ne tähtäävät yrityksen jatkuvuuden takaamiseen ja menestykseen. Tästä toiminnasta aiheutuvat kulut ovat yrityksen normaalikuluja, jotka asiakas sitten suorittaa tuotteita tai palveluja ostaessaan.

Sosiaalisessa toiminnassa ei käytetä sanaa mainonta, propagandasta puhumattakaan. Nuo termit kuulostavat lähes huijaukselta, liioittelulta, katteettomalta ja sopimattomalta itsekehulta. Valistus, kas siinä sana, joka soveltuu. Valistus-sanassa on arvokkuutta, humanismia (ja luvallanne: kuivuutta).

Käytettäköön sosiaalisen toiminnan tunnetuksi tekemisestä mitä ilmausta tahansa, se on aivan yhtä elintärkeätä tälle työlle kuin saippuan mainonta saippuatehtaalle. Jäljempänä käytän yksinomaan käsitettä tiedottaminen kaikista julkistamistoiminnoista. (Sattuneesta syystä pyydän ystävällisesti kiinnittämään huomiota seuraavaan: on väärin kirjoittaa tiedoitus, vaan pitää olla tiedotus. Siis tiedotussihteeri tiedottaa. Jos käytetään vierasperäistä informaatiosanaa, on siinä oltava kaksi a:ta peräkkäin.)

Aktiivinen, moderni ja ammattimainen tiedottaminen on sosiaalitoimen alueella vielä varsin uutta ja vierasta. Riittänee kun mainitsen, ettei sosiaaliministeriössä ole ainoatakaan tiedottajan vakanssia. Otaksuisin kuitenkin niin moninaisia kansalaisten elämäntilanteita säätelevän laitoksen tarvitsevan peräti tiedotuskoneiston Viime vuosina kaupungit – isot edellä – ovat perustaneet tiedottajien virkoja.

Suurimmat kansalaisjärjestömme, joiden pääasiallisin tehtävä usein onkin valistustoiminnan harjoittaminen omilla alueillaan, harjoittavat tiedotustoimintaa, jolla mielialoja muokataan suopeiksi hyville asioille. On sydänsunnuntaita, on kohteliaisuuskampanjoita, operaatio-pikku-saappaita jne.

Tietämäni mukaan on tiedottajan vakanssin perustaminen kuitenkin ollut ja on edelleen moniin laitoksiin ja järjestöihin lähes ylivoimaista, ainakin vaivalloista ja erityisiä perusteluita vaativaa. Hallintohenkilöt ovat evänneet anomuksia "koohotuksina", jotka osoittavat selvää suuruudenhulluutta ja keikailun halua. "Näinhän on aina tultu toimeen", saatetaan sanoa. Ulkopuolisten arvostelua on kenties pelätty, pitäisivät kenties kevytmielisenä koko johtoporrasta. Tuhlauksenakin on moisen vakanssin perustaminen nähty.

Kuitenkin kaikitenkin tiedottaminen on olennainen, kaiken toiminnan lävistävä sektori. Tiedottaja on henkilö, joka erikoistuneena voi ottaa keskitetysti suorittaakseen ne lukemattomat tehtävät, joita hänen ammattikuntansa edustuksen puuttuessa on yhden jos toisenkin päätoimeltaan ja koulutukseltaan täysin erilaisen henkilön ollut pakko "siinä sivussa" tehdä. Esimerkiksi järjestön johtavan työntekijän on ollut huolehdittava tiedottamisen yksityiskohdista johtamistehtävänsä ohella.

Usein tiedottaminen käsitetään yksinomaan radion, television ja sanomalehdistön ruokkimiseksi monistetulla tekstillä, joka ainakin antajan mielestä sisältää uutisen. Tiedottamisen alue on kuitenkin laaja, joiltakin kohdiltaan lähes rajaton. Toisessa yhteydessä käymme kartoittamaan aluetta.

Eräs varsin merkittävä tiedon levittäjä, siis tiedottaja, on suoritettu työ, annetut palvelukset. Ympäristö uskoo esimerkiksi kasvatusneuvolassa käyneen äidin lausuntoon neuvolan auttamismahdollisuuksista enemmän kuin neuvolan taholta lehdistölle jaettuun monisteeseen. Sillä tämä äiti puhuu kokemuksesta. A-klinikoille hakeutuu hämmästyttävän paljon "puskaradiota" eli aikaisemmin käyneitä kuunnelleita. Voidaan kysyä, vaikkei vastausta saadakaan, kuinka monet eivät samasta syystä hakeudu klinikalle!