Vuoden 2011 kirjoituskilpailussa pyysimme sosiaalialan ammattilaisia ja vapaaehtoistyöntekijöitä kirjoittamaan siitä, miten sujuu ammattilaisen ja vapaaehtoisen yhteispeli. Euroopan vapaaehtoistoiminnan teemavuonna halusimme tehdä kirjoituskilpailulla näkyväksi vapaaehtoisten panosta auttamistyössä.

Kahvia, kiitos!
Vesa Sinervä, 1. palkinto

Viaton katse
Nimimerkki Kesäkuu, 2. palkinto

Vapaaehtoistyö osaksi suomalaista sosiaalityötä
Laura King, 3. palkinto

Kahvia, kiitos!

"Tuo nainen on varmaan vähän tärähtänyt", päättelin ties kuinka monennen kerran. Kärvistelin päiväkeskuksen nahkasohvalla kahvin kylmetessä mukissani ja toivoin, että hän lähtisi eikä tulisi ihan heti takaisin. En voinut kuitenkaan työroolini vuoksi muuta kuin siemaista kahvia, nyökytellä ja esittää vilpittömän kiinnostunutta.

Me tarvitsimme jokaisen vapaaehtoistyöntekijämme, täytyi osata vain työntää henkilökohtaiset reaktiot sivumpaan. Kenties naisen epätasapainoinen käytös auttoi häntä aidosti kohtaamaan päihde-ehtoisia asiakkaitamme. Kuka täysin järjissään oleva edes tekisi pyyteettömästi työtä juoppojen parissa?

Kiitos Luojan, ovi kävi. Ehkä saataisiin lisää järkeä tähän keskusteluun, jota olimme kaksistaan käyneet noin vartin verran. Ojentauduin sohvalta sen verran, että näkisin, kuka tulija oli. Se oli Riipinen ja lievästi pöllyissään, kuinkas muutenkaan. Ponkaisin pystyyn kahvimukini kanssa.

”Kuule Riipinen, täällä on nollaraja, kyllähän sä sen tiedät.”

”Ai hei, Kimmo”, huudahti vapaaehtoistyöntekijämme äänensävyllä, joka kutsui tulijaa kertomaan juurta jaksain kaikki kuulumisensa.

”Sun täytyy nyt kyllä valitettavasti lähteä, Riipinen”, määräsin ja ohjasin miestä takaisin ulko-ovea kohti.

Tuossa kohtaa miehen päässä raksutti humalatilasta huolimatta nopeammin kuin olisi uskonut. Hän oli jo tajunnut, ettei minulta heruisi mitään, mutta ehkäpä...

”Marja-Leena, tuu käymään tossa pihalla, mulla olis kato asiaa.”

Marja-Leenan kasvoille levisi aurinkoinen hymy, hän oli jo ovella ja kyselemässä Riipisen vointeja. En jaksanut ymmärtää naisen hyysäviettiä. Se oli kuin äidillisten hoivatarpeiden aalto, joka peitti alleen kaiken järjellisen ajattelun ja pohdinnan. Mikä oikeasti auttaa tuotakin vanhan oksennuksen hajuista langan laihaa miestä, joka jalat vapisten odotti auttajaansa? Sekö, että hän saa neljän promillen humalassa ensin sääliä ja sen jälkeen muutaman euron vipin, jota ei tietenkään tarvitse maksaa takaisin? Vai se, että hänelle asetetaan selvä raja?

Puoli tuntia kului. Kimmo ja Marja-Leena olivat saaneet asiat selviksi ja Marja-Leena kolusi taas eteisessä.

”Kyllä oli taas kuule Kimmolla suruja. Isänsä oli kuollut ja…”

 Keskeytin naisen: ”Kuule, sen isä on kuollut jo kolme vuotta sitten.”

”Mutta tämä oli kasvatti-isä”, jatkoi Marja-Leena vilkaisten toruvasti miespolon sanoja epäilevää päihdetyöntekijää ja jatkoi vuodatustaan.

Oli pakko täyttää kuppi kahvilla, vaikka edellisetkin meinasivat jo pursuta korvista ulos. Jaksoi paremmin seurustella. Kului tunti ja Marja-Leena oli saanut pajatsonsa tyhjennettyä. Hän ei enää keksinyt sanottavaa, huikkasi kiitokset kahveista ja lähti jatkamaan matkaansa.

Vääntäydyin takki tyhjänä päiväkeskuksen toimistoon kuuntelemaan tietokoneen näppäimistön hiljaista naputusta. Ehtisin vielä tehdä iltapäivän rutiinit ennen kotiin lähtöä.

Avatun ikkunan takana koivun oksat havisivat tuskin kuuluvasti. Miksi minä oikeastaan tein tätä työtä? Oliko ammatillisuus minulle vain tekosyy olla välittämättä Marja-Leenan tavoin sydämelläni asiakkaistani? Halusinko vain täyttää velvollisuuteni kunnon kansalaisena ja kuitata palkkani kerran kuukaudessa?

Hieraisin silmiäni ja karistin itsesyytökset takaisin alitajunnan hämäriin.

Juuri kun olin sammuttanut tietokoneen, ovi kävi.

”Vieläkö täällä on kahvia, löysin sinulle uuden kaverin”, kailotti Marja-Leena oviaukossa.

Kävelin hieman epäuskoisena eteiseen ja pakottauduin hymyilemään, vaikka sisälläni kiehui. Olisin mieluusti jo lähtenyt kotiin, mutta Marja-Leena oli roudannut kyliltä uuden asiakkaan. En voinut muuta kuin laittaa kattilan kannen sisälläni kiinni ja ojentaa käteni miehelle, joka katsoi minua jotenkin arasti, kuin koira, joka oli tottunut lyönteihin. Hän tarttui käteeni ja astui epäröiden oviaukosta.

”Kyllä meillä kahvia on, en ihan ehtinyt kaataa sitä vielä viemäriin. Otatko?”

Mies nyökkäsi ja väläytti varovaisen hymyn.

”Minun täytyy mennä, mukava, että et ollut vielä lähtenyt”, totesi Marja-Leena ja katosi.

Ohjasin miehen istumaan, arkuus ja silmät kertoivat minulle monien päihdetyövuosien kokemuksella, että hän oli vesiselvä.

Vasta kolmannen kupillisen kohdalla mies alkoi kertoa itsestään. Oli saanut tarpeekseen kolmenkymmenen vuoden ryyppäämisestä ja tahtoi lopettaa. Kuuntelin häntä aidosti kiinnostuneena. Lupasin selvittää heti seuraavana päivänä, onko hänellä mahdollisuutta päästä kuntoutukseen. Hän puolestaan lupasi tulla käymään päiväkeskuksessa.

Pääsin kotiin kaksi tuntia suunniteltua myöhemmin, mutta olin silti hyvilläni. Tuntui, että olin saanut olla oikeasti avuksi jollekin tuntemattomalle alkoholistille.

Seuraavana päivänä Marja-Leena ilmestyi aurinkoisena jo hieman ennen avaamisaikaa odottamaan uutta tuttavuuttaan. Pyörittelin silmiäni hänen sinisilmäisyydelleen. Mutta ennen kuin ehdin lausua tuomioni miehen riippuvuuden aiheuttamasta epäluotettavuudesta, ovi aukesi ja mies seisoi arkana edessäni.

”Oletko ehtinyt saada selvyyttä kuntoutuspaikasta”, hän kysyi ällistyksekseni.

Mies tuli päiväkeskukseen tuon päivän jälkeen miltei joka päivä ja pääsi lopulta myös kuntoutukseen. Sen jälkeen hän jatkoi käymistä päiväkeskuksessa, kunnes eräänä kauniina päivänä nimitimme hänet vapaaehtoistyöntekijäksi. Missä hän olisikaan ilman Marja-Leenaa ja Marja-Leenan epäammatillista hoivaviettiä? Sitä kysyn itseltäni aina, kun siemailen kahvia päiväkeskuksen nahkasohvalla ja kuuntelen Marja-Leenan juttuja.

Vesa Sinervä

Viaton katse

Hevostallilla yksi olento erottuu joukosta. Viaton, apaattinen katse tarkkailee minua pitkän otsaharjan alta. Takkuinen turkki täynnä täitä, lohjenneet kaviot. Luut paistavat selästä läpi, kun tämä hauras olento kävelee hitaasti luokseni.

Minuun sattuu satuloida se, hevonen luimuilee ja yrittää osua minuun kavioillaan. Se yrittää viestiä, että sattuu.

Istahdan selkään, tunnen yhä kuinka hevoseen sattuu. Pyydän sitä kävelemään pari askelta, huojuen se alistuu tahtooni. Puistan päätäni ja hyppään alas. ”Tämä me kyllä otetaan.”

Viikon kuluttua hevosauto kaartaa tallimme pihaan ja ulos astelee tuo hauras olento. Se on niin laiha, että pelkään sen hajoavan käsiini. Se on niin väsynyt, että ei jaksa puolustella.

Hevonen nielee ilmaa; huumaa itsensä imppaamalla. Sillä on niin paljon kipuja, että se on keksinyt tavan, jolla sulkea kivut pois.

Aloitamme oikealla ravinnolla ja vain pienellä määrällä liikuntaa kerrallaan. Pesemme täit pois ja vuolemme kaviot. Lääkäri tutkii hevosta säännöllisesti. Haemme imppaamiseen apua ulkomailta, jotta saamme uusimman tutkimustiedon imppaavan hevosen hoidosta.

Kun hevonen saa lisää voimia, se alkaa oireilla psyykkisesti. Enää ei ole huolta fyysisestä jaksamisesta. Hevosella on energiaa näyttää vihansa ja pelkonsa ihmisiä kohtaan. Alamme tehdä yhdessä asioita maasta käsin; peruutuksia, väistöjä ja muita perusasioita.

Hevosestamme ilmenee uusia asioita; se on vieroitettu emästään liian aikaisin, ja sen takia sillä ei ole sosiaalisia taitoja. Edellisessä kodissaan se on ollut puutteellisella ruokinnalla ja psyykkisesti liian raskaissa tehtävissä.

* * *

Neljä vuotta myöhemmin olen tehnyt tukihenkilösopimuksen. Vilma alkaa käydä tallilla kanssani säännöllisesti. Hevosellamme tehdään nyt pitkiä laukkalenkkejä päivittäin ja sen psyykkinenkin vointi on parantunut.

Ensimmäisellä kerralla käymme hevosen tarhassa. Vilma on hiljainen, eikä puhu vielä mitään. Näytän tytölle, miten hevonen on koulutettu. Näytän hevoselle sormella merkin koskematta siihen, hevonen väistää heti sivuun kuten pyysin. Heilautan narua kerran, ja hevonen peruuttaa pari askelta taakse. Kerron tytölle, että hevosemme on koulutettu siihen, että mitään ei toteuteta väkivallalla tai väkisin. Annamme hevoselle aikaa miettiä ja pohtia oikeita ratkaisuja, meillä ei ole kiire opettaa hevoselle kaikkea heti. Tätä sanotaan luonnolliseksi hevosmiestaidoksi.

Kun Vilma ensimmäisellä kerralla taluttaa hevosta, hevonen vie häntä. Se ei pidä tyttöä vielä johtajana. Opetan tytölle, miten hän voi käyttää elekieltään, hengitystekniikkaansa ja olemustaan hevosen kanssa toimiessaan. Hevoset eivät puhu eivätkä turhaan potki. Ne kommunikoivat elekielellä.

Tyttö oppii olemaan olemukseltaan jämäkkä jo viiden tallipäivän jälkeen. Hiljaiselle ja ujolle tytölle tämä on suuri saavutus. Kun hevosen kanssa tehdään johtajuusharjoituksia, välillä on laitettava itsensä likoon. Se ei aluksi näytä hienolta eikä kaikki mene heti miten haluaa.

Kuudennen kerran jälkeen Vilma alkaa jutella kanssani. Hän kysyy, miksi hevonen tietyissä tilanteissa joskus luimuilee. Kerron hänelle lisää hevosesta. Sillä on rankka tausta, joka yhä vaikuttaa sen olemukseen. Sillä tulee aina olemaan huonoja muistoja joistakin asioista. Meidän tehtävämme on vapauttaa se stressistä ja huonoista muistoista. Tyttö nyökkää ja rapsuttaa hevosta sanoen samalla ääneen: ”Ymmärrän miltä sinusta tuntuu.”

* * *

Kirkkaat loisteputkivalot valaisevat huoneen, jonka seinille on ripustettu värikkäitä tauluja, abstrakteja taideteoksia. Huoneesta on pyritty tekemään kodikas.

Kättelen sosiaaliohjaajaa, sosiaalityöntekijää, perhekodin työntekijää ja koulun edustajaa. Vilmaa en kättele, mehän tunnemme jo entuudestaan. Hän katselee ympärilleen epävarmana – mihin hän nyt istahtaisi?

Työntekijät pyytävät meitä istumaan. Vilma katselee minua kysyvästi, hieman arkaillen. Nyökkään, ja hän istahtaa. Neljä työntekijää katsoo tyttöä hymyillen. He haluavat luoda lämpimän ilmapiirin. Siirrän oman tuolini työntekijöiden ja tytön välille.

Sosiaaliohjaaja avaa huoneen ikkunan. Ulkona tuulee hieman. Linnut laulavat, on ihana keväinen iltapäivä. Sisällä huoneessa on lämmintä, aurinko paistaa pistelevästi melkein suoraan tytön silmiin sälekaihtimien välistä.

Työntekijät puhuvat tytön jaksamisesta koulussa. Arvosanat ovat aluksi parantuneet, mutta nyt tytöllä on ollut pitkiä poissaolojaksoja. Koulun edustaja luettelee poissaolopäivät ja poissaolotuntien määrät. Minä en kirjaa mitään ylös. Muut työntekijät kirjaavat kaiken omiin ruutuvihkoihinsa. Tyttö siristelee silmiään ja väistelee päällään aurinkoa.

Siirrä tuolia vaan, sanon hiljaa. Vilma hymyilee hieman arkana, ja siirtyy sivummalle istumaan.

Muut työntekijät hiljenevät hetkeksi ja hymyilevät. He jatkavat keskustelua siitä, mistä tytön poissaoloissa voisi olla kyse. Tyttö kohauttaa olkapäitään ja hymyilee ujosti. Kun häneltä kysytään, hän ei tiedä. Hän ei aina tiedosta ahdistustaan, tiedän sen.

Perhekodin työntekijä sanoo, että Vilma on hyvin rauhallinen ja hiljainen tyttö. Hänen pitäisi oppia sanomaan vastaan, oppia pitämään puoliaan.

Sosiaalityöntekijä kysyy, onko tyttö viihtynyt kanssani. Vilma nyökyttelee tyytyväisen näköisenä. Kerron työntekijöille, että hän on oppinut jo pitämään puoliaan tallilla. Hän osaa itse tarttua asioihin, kuten aloittaa karsinan siivoamisen ja hakea hevosen sisälle. Työntekijät ovat tyytyväisiä siihen, että tallilla käyminen on selvästikin vahvistanut tyttöä henkisesti.

* * *

Minun tehtäväni on tasapainoilla viranomais- ja ystäväsuhteen välillä, sillä suhteemme ei ole kumpaakaan. Pyrin vahvistamaan tyttöä henkisesti ja ohjaamaan häntä kohti itsenäistä elämää ja hyvää elämänhallintaa. Viranomaisetkin pyrkivät samaan, mutta eivät pääse yhtä lähelle eivätkä välttämättä ehdi lähestyä tyttöä samalla tavoin.

Meillä on Vilman kanssa yhteiset harrastukset ja samat kiinnostuksen kohteet. Tytön ollessa oma itsensä ja touhutessa harrastuksensa parissa hänestä tulee esiin paljon enemmän kuin viranomaistapaamisissa.

Kun olen kertonut hevoseni menneisyydestä, Vilma on oppinut tiedostamaan sen, että myös hän oireilee joskus oman menneisyytensä takia.

Aurinko paistaa ja ulkona on raikas, sateenjälkeinen tuoksu. Vilma hyppää reippaasti hevosen selkään ja pyytää sitä kävelemään. Hevonen tottelee ja luottaa tyttöön. Pitkä työ on tuottanut tulosta.

Nimimerkki Kesäkuu

Vapaaehtoistyö osaksi suomalaista sosiaalityötä

Oma kokemukseni vapaaehtoistyöstä sosiaalialalla on Englannista, jossa moni nuori toimii vapaaehtoisena ennen korkeakouluopintojen aloittamista. Jotkut haluavat kokeilla, onko ala itselle sopiva. Jotkut taas haluavat vain kokemuksen vuoksi viettää välivuoden sellaisella alalla, johon eivät aio suunnata.

Vapaaehtoistyö vetää puoleensa myös työikäisiä ihmisiä. Jotkut haluavat tehdä oman työnsä ohella jotain erilaista. Toiset taas miettivät aikuisopintoja tai uran vaihdosta. Englannissa vapaaehtoistyö on luonnollinen osa työelämää. Se nähdään kokemusten tarjoajana ja ponnahduslautana työelämään. 

Itse olin EU-rahoitteisessa vapaaehtoisvaihdossa lontoolaisessa asunnottomien asuntolassa. Siellä oli vapaaehtoisia lyhyemmillä ja pidemmillä jaksoilla kokopäivätyössä: oma pestini kesti vuoden.

Vapaaehtoiset hoitivat joitakin rutiinitehtäviä asuntolan työntekijöiden rinnalla: työtä tehtiin tiimeissä, ja yhteistyö sujui. Vastuu oli varsinaisilla työntekijöillä, ja he myös tukivat vapaaehtoisia.

Vapaaehtoiset olivat tulleet asuntolaan omasta halustaan: he olivat motivoituneita työskentelemään siellä. Jokaisella vapaaehtoisella oli oma työntekijä ohjaajana. Tämän kanssa tehtiin yksilökohtainen suunnitelma vapaaehtoisjaksolle. Oma ohjaaja toimi monelle myös niin sanottuna tutorina, joka tarvittaessa kannusti ja motivoi vapaaehtoista sosiaalialan urasuunnitelmissa.

Oma vapaaehtoisjaksoni vahvisti haluani opiskella sosiaalialaa ja päästä alan töihin. Se oli arvokasta aikaa ammatilliselle kasvulleni ja antoi ainutlaatuista työkokemusta, joka kantaa minua edelleen työelämässä.

Suomessa vapaaehtoistyö näyttää kiinnostavan lähinnä työttömiä ja eläkkeelle jääneitä ihmisiä, joilla on halua auttaa ja aikaa siihen. Vapaaehtoistyö on irrallaan sosiaalialan tavallisesta työstä. Tällaiselta se ainakin vaikuttaa nykyisen kuntatyöni näkökulmasta.

Vapaaehtoistyö on usein satunnaista ja palvelujen ulkopuolella tapahtuvaa. Sitä tekevät ihmiset eivät välttämättä sitoudu työhön kovinkaan pitkäksi aikaa. Toimintaa organisoivat erilaiset yhdistykset yksin tai yhteistyössä kaupungin toimijoiden kanssa. Toiminta vaikuttaa hajanaiselta ja vaikeasti hallittavalta.

Entäpä jos vapaaehtoistoiminta juurrutettaisiin osaksi jo toimivia palveluja? Se vietäisiin sinne, missä asiakkaat ovat.

Vapaaehtoistyö kannattaisi Suomessakin integroida osaksi työelämää. Se ei auttaisi ainoastaan niitä, jotka haluavat kerätä sosiaalialan kokemusta tulevaisuutta varten, vaan myös niitä, jotka vielä miettivät, onko ala heitä varten.

Vapaaehtoisjakso sosiaalialalla lisäisi alan houkuttelevuutta työkenttänä. Kun alan työt tulisivat lähemmäksi ja helpommin lähestyttäviksi, myös alaan kohdistuvat ennakkoluulot voisivat hälvetä.

Suomalaisia nuoria lähtee vapaaehtoistyöhön Eurooppaan ja muualle maailmaan. Vapaaehtoistyötä pitäisi voida tehdä yhtä lailla oman maan kamaralla ja oman maan hyödyksi.

Suuri osa lontoolaisen asuntolan vapaaehtoiskavereistani oli englantilaisia. He halusivat tehdä vapaaehtoistyötä ennen korkeakouluopintoihin hakeutumista. Englannissa systeemi toimii oman yhteiskunnan hyödyksi.

Vapaaehtoistyön tukeminen vaatii yhteiskunnan panostusta. Pidemmillä vapaaehtoistyön jaksoilla oleville pitäisi maksaa jonkinlaista päivärahaa. Opiskelijoille pitäisi sallia opintoputkeen aukkoja, jolloin he voisivat kokeilla siipiään vaikkapa vapaaehtoistyössä.

Panostaisin nimenomaan siihen, että nuoria opiskelu- ja urasuunnitelmiaan miettiviä kannustettaisiin kokeilemaan sosiaalialan töitä. Uskon, että työstä saatu käytännön kokemus vähentäisi mahdollisia vääriä opiskelupäätöksiä. Vapaaehtoistyö myös auttaisi nuorta saamaan jalan sosiaalialan oven väliin, poikisi ehkä kesätyöpaikkoja ja myöhemmin parantaisi mahdollisuuksia saada alan töitä.

Vapaaehtoistyöhön voisi helposti yhdistää myös koulutusväyliä, kuten oppisopimuskoulutusta tai muita työssä suoritettavia opintoja.

Vapaaehtoistyön mahdollisuuksien käyttäminen vaatisi asennemuutosta sosiaalialan työpaikoilta ja alan avautumista muullekin kuin ammattilaistyövoimalle.

Vapaaehtoistyön voimin olisi mahdollista monipuolistaa ja kehittää vapaa-ajan ja viriketoiminnan muotoja muun muassa eri asiakasryhmien palveluasumisessa ja tuetussa asumisessa. Ammattityöntekijöillä ei ole useinkaan resursseja eikä oman työnsä ohessa aina voimia tai motivaatiotakaan pyörittää erilaisia ryhmiä ja kerhoja, järjestää retkiä, saattaa asukkaita asiointikäynneille tai pitää seuraa.

Ajatustapa ja käytännön ratkaisut eivät muutu hetkessä, mutta uusiin ja innovatiivisiin työtapoihin kannattaisi panostaa, kun sosiaaliala yrittää tulevaisuudessa vastata kasvaviin asiakasmääriin yhä niukkenevilla resursseilla.