Ulla Salonen-Soulié
Kiitos sysäyksestä tähän pläjäykseen kuuluu NVC:n, Nordens Välfärdscenterin Marjo Hannu-Jamalle. Hän on laatinut ansiokkaan katsauksen Sosiaali- ja hyvinvointialan kehittämisen rakenteista ja rakentajista Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa sosiaalialan osaamiskeskusverkoston ja myös laajempaan käyttöön.
Monet kehittämisen tuulet ovat yleiseurooppalaisia. Edelleen tuntuu kuitenkin siltä, että kehittämisessä on olemassa jotain erityistä pohjoismaista. Pohjoismailla on ammennettavaa toinen toisiltaan, vaikka pohjoismaisen hyvinvointimallin olemassaolokin on kyseenalaistettu. Joka tapauksessa kaikkialla halutaan kehittää hyvinvointivaltion toimintatapoja.
OECD antaa Hannu-Jaman raportin mukaan vahvoja signaaleja siitä, että kehittämisen ohjausta pitäisi keskittää. Kaikkialla tavoitellaan kehittämiseen pitkäjänteisyyttä.
Sosiaalitietoon 6-7/2011 kysyttiin kaikilta sosiaalialan osaamiskeskusten johtajilta heidän organisaatioidensa tärkeimpiä saavutuksia ja kehittämistyön suurimpia pettymyksiä. Niistä selviää, ettei pitkäjänteisyyttä ole Suomessa saavutettu sosiaalialan kehittämisessä.
Samaisessa lehdessä Turun palvelutuotantojohtaja Petri Virtanen harmittelee koko sosiaali- ja terveyspolitiikasta puuttuvaa kehittämisen viitekehystä: ei ole yhteisiä painopisteitä, joihin rahoitusta suunnattaisiin eikä kehittämistyön rahoittajien toimintaa koordinoida.
Myös johtamiseen kiinnitetään OECD:n palautteessa huomiota ja sen parantamiseen on Suomessakin todettu olevan tarvetta.
Eri maissa on monenlaisia toimijoita. Hannu-Jaman mukaan muissakin Pohjoismaissa korostuvat elinvoimaiset kehittämisverkostot: ”kehittämiskokonaisuutta kannattelevat verkostot erilaisine osaamisaspekteineen”.
Lukijana jään kuitenkin kysymään, mikä on se suomalaiseen osaamiskeskusverkostoon vertautuva verkosto kussakin Pohjoismaassa? Kaikissa maissa kun kehitetään kovasti ja toimijoita riittää!
Uusia sosiaalialan kehittämisrakenteita virisi Pohjoismaissa 1990-luvulla. Kansallisista eroista huolimatta hankkeita yhdisti tarve panostaa kuntien muutostyöhön ja vahvistaa tutkimus-käytäntöyhteyttä, vaikuttavuuden arviointia ja menetelmien kehittämistä.
Kun omaan osaamiskeskusajatteluumme haettiin ideoita ja oppia, löydettiin muista pohjoismaista alueelliset kehittämisyksiköt, joihin pidettiin yhteyttä.
Osaamiskeskusten kesken sovittavista erityisvastuualueista haluttiin tietoa ja kokemuksia. Tässäkin, kuten monen sosiaalialan osa-alueen kehittämisessä, kiinnosti erityisesti Tanskan malli. Siellä alueelliset, eri teema-alueisiin erikoistuneet osaamiskeskukset toimivat omalla alueellaan yleisesti sosiaalialan kehittämiseksi ja teema-alueellaan valtakunnallisesti.
Jälkeenpäin arvioiden Tanskan osaamiskeskukset (formidlingscenter= välittämiskeskukset) satsasivat hienosti viestintään. Tiedon hausta ja sen levittämisestä huolehtivat informaatikot, toimittajat ja tiedottajat – viestintää ei jätetty iloisten amatöörien (lue alan sisältöasiantuntijoiden) innostuksen varaan.
Samalla tanskalaiseen alhaalta ylös, bottom-up -ajatteluun sopi se, että osaamiskeskukset kokosivat paikallista tietopohjaa ja kuntien kehittämissignaaleja.
Tanska oli aikoinaan maa, joka antoi kaikkien kukkien kukkia. Hannu-Jaman raportista välittyy kuitenkin aikamoinen muutos. Enää ei löydy mainintaa formidlingscentereistä, vahvasti alhaalta ylöspäin vievää kehittämistrategiaa edustavista alueellisista osaamiskeskuksista.
Entisen sosiaalihallituksen, Socialstyrelsenin sijaan Tanskassa toimii palveluhallitus, Servicestyrelsen sosiaaliministeriön alaisuudessa. Se edistää tietoon perustuvaa sosiaalipolitiikkaa ja toimii jonkinlaisena koko maan sosiaalialan osaamiskeskuksena hajautettuine toimintoineen.
Palveluhallituksen suorassa ohjauksessa toimivat virtaviivaistetut eri erityisosaamisalueiden tietokeskukset videncenterit. Niistä uusin vammaisuuden ja sosiaalipsykiatrian tietokeskus ViHS yhdisti vuoden 2011 alusta 16 aiemmin itsenäisesti toiminutta pientä erityistä osaamista välittänyttä tietokeskusta. ViHS kokoaa, työstää, kehittää ja välittää käytäntöläheistä tietoa kansallisesti ja kansainvälisesti.
Edelleen Tanskassa tunnutaan panostavan tiedonvälitykseen ja viestintään.
Tanskan kuntauudistus on entisestään vahvistanut kuntien asemaa sosiaalipoliittisina toimijoina. Niillä on palveluista viranomais-, valvonta-, järjestämis- ja rahoitusvastuu.
Kuntien kehittämistyöstä, sen organisoinnista tai painopisteistä ei Hannu-Jaman raportissa ole tarkempaa tietoa. Oma tulkintani on, että Servicestyrelsen tietokeskuksineen muodostaa vahvan kehittämisrakenteen ja ohjaa ja tukee kuntien kehittämistoimintaa.
Raportista löytyvät Ruotsin 1990-luvulta peräisin oleva paikallinen ja alueellinen FoU –tutkimus ja kehittämisyhteisöjen verkosto. Raportissa esitellään muun muassa UFFE, Umeåssa sijaitseva kehittämis- ja tutkimusyksikkö, yksi vanhimmista FoU-yksiköistä ja Dalarnas Forskningsråd. Näihin ovat käyneet tutustumassa ainakin Pohjanmaan osaamiskeskusväki, joiden käynneistä on tehty matkaraportit.
Ruotsin alueelliset FoU-yksiköt verkostoineen muodostivat vuonna 2000 FoU Välfärd -yhdistyksen vahvistamaan verkostoa ja sen keskinäistä kokemustenvaihtoa, osallistumaan yleiseen yhteiskunnalliseen ja oman alan keskusteluun ja tuomaan yhteistä FoU-näkökulmaa päätöksentekoon. Yhdistys toimii lausunnonantajana ja yhteistyötahona valtion toimijoihin päin.
Sivuhyppynä mainittakoon, että juuri yhdistyksen perustamisen aikoihin FoU-toiminta oli uhattuna. Se oli hävitä näyttöön perustuvan kehittämisen jalkoihin, jota sosiaalihallitus vei valtakunnallisesti ohjaten eteenpäin.
Ruotsin osaamiskeskustoiminnan hahmottamista helpottaa huomattavasti se, että FoU Välfärd -yhdistyksen verkkosivuille on koottu tiedot kaikista FoU-yksiköistä ja muun muassa niiden julkaisuista aihepiireittäin järjestettyinä. Kannattaa tutustua!
En ole ehdottamassa yhdistyksen perustamista osaamiskeskuksille, mutta niiden näkyvyyden ja vaikuttamisen tehostamiseksi toistan moneen kertaan esittämäni toiveen: osaamiskeskukset tarvitsevat hyvän yhteisen nettisivuston, josta saa nopeasti päivitetyt yhteystiedot sekä yleiskuvan toimijoista ja toiminnasta.
Hannu-Jaman raportista en välittömästi osaa lukea, miten muiden maiden, esimerkiksi Norjan palvelu-uudistukset määrittävät sosiaalialan kehittämisrakennetta. Ehkä Norjan aluekehittämisen osaamiskeskustoiminnalla pystytään turvaamaan myös sosiaalipalvelujen kehittäminen? Vai ovatko norjalaiset kuntien resurssikeskukset, vahva tukiverkosto myös kuntien sosiaalisektorin kehittämiselle? Entä mikä merkitys on toimintojen tehostamisen verkostolla?
Mutta se selviää raportista, että muissa maissa kuntaliitto-organisaatio on avainroolissa valtion ja kuntien välisen dialogin, yhteistyön ja kehittämistoiminnan tukemisessa. Miten on Suomessa? Toimivatko sosiaalialan osaamiskeskukset valtio-ohjauksessa, itseohjautuvina vai kuntien ohjauksessa ja mikä rooli Kuntaliitolla on osaamiskeskusverkostossa?
Alueellisten erityispiirteiden kunnioitus on ymmärtääkseni ollut tärkeä lähtökohta suomalaiselle osaamiskeskusrakenteelle. Se on leimannut keskusten suuntautumista, ”omistajatahoja” ja organisointimalleja. Tehtävän toteuttamiseen ovat näin vaikuttaneet alueelliset edellytykset, muun muassa se, onko alueella yliopistoa.
Osaamiskeskuksista on tullut alueellaan tunnettuja ja vahvojakin toimijoita, mutta valtakunnallisesti niiden yhteinen esiintyminen on jäänyt sosiaalialan sisäpiirin ulkopuolella vähäiseksi.
Toisaalta osaamiskeskusten suuntautumiseen ovat vaikuttaneet niukat ja hanketilanteen mukaan vaihtelevat resurssit. Ulkopuoliselle onkin syntynyt kuva vaihtuvin painotuksin toimivasta hankehäkkyrästä.
Osaamiskeskustoiminnassa kannattaisi mielestäni vielä kerran tarttua yleis- ja erityistehtävien suhteeseen muiden pohjoismaiden kokemuksista oppien. On varmasti alueiden erityisyydestä syntyviä tarpeita ja ratkaisuja, mutta paljon on myös yhteistä.
Onko järkevää panostaa useassa osaamiskeskuksessa samanaikaiseen saman kehittämiseen vai pitäisikö profiloitua rohkeammin – suuntautua selvemmin joillekin alueille?
Ja pitäisikö miettiä hyvä alusta edellä mainitsemani yhteisen nettisivuston lisäksi hyväksi havaittujen toimintatapojen levittämiseen? Sopisiko tämä esimerkiksi Innokylän yhteyteen? Vai missä ja miten välittyvät hyvät käytännöt ja mainiot uudet toimintatavat osaamiskeskusten välillä ja omaa aluetta laajemmalle?
Jospa OECD:n satikuti pitkäjänteisen kehittämisen puutteesta otettaisiin vakavasti kaikissa Pohjoismaissa: arvioitaisiin vielä kerran pohjoismaisen mallin saavutuksia ja yhteisiä kehittämismahdollisuuksia muuttuneissa oloissa ja turvattaisiin elävät yhteydet pohjoismaisten kehittämisrakenteiden välillä. Tästä tykkäisin!
