Sosiaaliturva 7/1985

Antti Tervasmäki

Suomalaisen sosiaalipolitiikan gurut

Ilman guruja suomalainen sosiaalipolitiikka ei olisi kehittynyt nykyiselle kansainvälisesti korkealle tasolleen. Antti Tervasmäki luettelee gurutyyppisiä vaikuttajia Gust. Ad. Helsingiuksesta Tampereen yliopiston vaihtoehtoliikkeeseen. Pääguru on kuitenkin professori em. Armas Nieminen.

Valistusfilosofi Rousseaun (1712–78) lausumaksi sanotaan: "Ainoa asia, mitä rikkaat pyytävät köyhiltä on, että nämä pysyisivät poissa näkyvistä". Olisiko jossakin historian vaiheessa niin ollut? Vai onko kenties niin, että rikkaat ovat aina tarvinneet köyhänsä ja köyhät rikkaansa? Köyhyys vain on muuttanut muotoaan vuosien kuluessa, rikkaus on pysynyt entisenkaltaisena.

Vuosisadan vaihteen köyhän asema perustui pitkälle toisten ihmisten hyväntahtoisuuden varaan – armeliaisuuteen. Suhde oli vähän samanlainen kuin Raamatun Lasaruksen ja rikkaan miehen: Lasarus sai niitä tähteitä jotka rikkaan miehen pöydästä putosivat ja oli sairas, täynnä paiseita. Köyhyyteen liittyi usein korkea sairastavuuden aste. Puutteenalaisuus ja ihmisarvoa alentava kohtelu käy ilmi seuraavasta: 

"Parempiosaisten suhtautuminen maalaisköyhälistöön muuttui vuosikymmenten mukana sitä kielteisemmäksi, mitä suuremmaksi luvultaan tilattomien joukko kasvoi ja mitä useammin nälkä ja puute köyhimmän kansanosan kerjuulle ajoi. Yleinen mielipide pitikin laiskuutta köyhyyden keskeisimpänä syynä, myös juoppoutta ja kevytmielisyyttä moitittiin. Ajateltiin, että jos vain ahkerasti tekee työtä, niin kyllä puutekin pakenee. Ja jos toisin oli, olivat köyhät saaneet ansionsa mukaan ja Jumalan tuomion, ja silloinhan oli ihmisapu turha.” (Haatanen, Pekka 1981)

Ei ollut sosiaalipolitiikan guruja ajamassa ja selvittämässä puutteenalaisen asemaa. Köyhyys oli omaa syytä ja Jumalan sallimusta.

Vuoden 1985 köyhän asema perustuu uskomattoman laajaan lakiviidakkoon, jonka kautta hän on noussut monessa suhteessa yhdenvertaiseen asemaan rikkaan kanssa. Rikkaan asema on horjunut ja köyhän asema parantunut, koska eräässä historian vaiheessa 1800-luvulla syntyi sosiaalipolitiikka. Se alkoi jakaa yhteistä kansantuotosta vähän tasapuolisemmin sekä julistaa, että ihmisellä on joitakin luovuttamattomia oikeuksia ihmisyytensä perusteella. 

Tänään on köyhällä, jos nyt ketään tämän päivän Suomessa voi köyhäksi nimittää, lakisääteinen oikeus saada osansa ja tulla autetuksi. Armeliaisuus ja köyhäinhoito ovat taakse jäänyttä elämää. Köyhän miehen ainoasta ystävästä – sosiaalihuollosta – on tullut koko kansan palvelija.

Keitä he itseasiassa ovat, nämä epäoikeudenmukaisuuden ja ihmisarvoa alentavan vaivaishoidon poistajat? Ovatko he kenties kansanedustajia, puolueita, hyväntekeväisyysjärjestöjä tai yleisönosastojen kirjoittajia? Heitäkin, mutta varsin keskeisiä ovat olleet sosiaalipolitiikan teoreetikot, nimitettäköön heitä nyt vaikka guruiksi, joiden tutkimukset, kirjoitukset ja käytännön työt ovat olleet perustana matkalla hyvinvointivaltioomme. Ensimmäisenä ansaitsee tulla mainituksi Gust. Ad. Helsingius (1855–1934), vaivaishoidontarkastelija.

 Vaivaisten hoito ja Helsingius

Vuonna 1894 perustettiin vakinainen vaivaishoidontarkastelijan virka, johon nimitettiin insinööri Gust. Ad. Helsingius. Tehtäviin kuului valvoa maan vaivaishoitoa sekä 1879 annetun vaivaishoitoasetuksen noudattamista maassamme.

Helsingiusta voidaan pitää uudenaikaisen köyhäinhoidon uranuurtajana. Hän alkoi järjestää kuntien köyhäinhoitoviranomaisille neuvottelupäiviä, esitti ajatuksia ehkäisevästä köyhäinhoidosta, teki tutkimuksia vaivaishoidon tilasta maassamme ja toimi aktiivisesti siihen suuntaan, että saatiin ihmisarvoa loukkaava huutolais- ja kyläruotujärjestelmä vähitellen loppumaan 1900-luvun alkuvuosina. Huutolaisjärjestelmästä antaa kuvan seuraava lainaus:

"Olen ollut kerran köyhäin avisoonissa (huutokaupassa) vuonna 1897. Se pidettiin tavan mukaan viattomien lasten päivänä ja kunnan kirjurin asunnossa... kunnallislautakunnan jäseniä istui huutokauppapöydän takana huutoja punnitessa ja hyväksymässä. Vähiten vaativalle myytiin hoidokki vuodeksi eteenpäin. Hoidokkeja oli pitkin penkkejä, takkakivillä ja porstuassa odottamassa tuomiotaan. Isäntiä istui keskilattialla penkeillä huutamassa ja hoidokit kävivät pyytämässä päästä uudelleen entiseen paikkaan tai koettivat hellytellä jotain laupiaaksi tunnettua isäntää pyynnöillään "huuda minut, huuda minut". Toiset jo trossasivat myttyjään itkua pusertaen lähteäkseen uuden isäntänsä kanssa uuteen sijoituspaikkaan.”
(Eenilä, Jukka 1971)

Teoriansa ja käytännön sosiaalipolitiikan tietonsa Helsingius kokosi oman aikansa perusteokseen, 1899 ilmestyneeseen vaivaishoidon käsikirjaan, jossa hän sangen laajasti käsittelee kunnalliskotien toimintaa, köyhäinhoidon järjestämistä ja pohdiskelee myös köyhyyden syitä. Helsingius ajoi ns. Elberfeldin järjestelmää eli kaitsijajärjestelmää. Pitäjä oli jaettu piireihin, jotka kukin vastasivat oman alueensa köyhistä. Piirin johdossa oli piirimies, jonka tehtävänä oli jakaa jauholippuja. Nämä olivat avohuollon kehittämisen ensiaskeleita. 

Yhteiskunnallinen kysymys ja Hannes Gebhard

Suomeen sosiaalipolitiikka tuli Saksasta 1800-luvun jälkipuoliskolla. Teollistuvan Saksan ja sosialidemokraattisen puolueen kanssa kamppailevan Otto von Bismarckin periaate oli, että työväestö oli voitettava valtiolle uskolliseksi harjoittamalla sille edullista sosiaalipolitiikkaa. Vuonna 1872 olivat akateemisen tason tutkijat perustaneet yhdistyksen Verein für Sozialpolitik, mikä otti ohjelmaansa sosiaalipolitiikan tieteellisen tutkimuksen. Sosiaalipolitiikan katsottiin kohdistuvan lähinnä teollisuustyöväestöön, maaseudun köyhä ikään kuin unohdettiin.

Tällaisena sosiaalipolitiikka omaksuttiin myös Suomeen vuosisadan vaihteessa. Maa oli silloin vielä ensi sijassa maaseutua, jonka ongelmat olivat liikaväestössä. Väkeä oli "liikaa", eikä maatalous kyennyt sitä elättämään. Maaseudulla asui vuonna 1900 vielä 88 % väestöstä. Tällöin Hannes Gebhard (1864–1933), osuustoimintamies ja tilastomies, syntyjään Kemijärveltä, esitti että Suomen yhteiskunnallinen kysymys oli maalaiskysymys. Kuinka ratkaista maaseudulla asuvan puutteellisissa oloissa ja vailla kunnollisia elinmahdollisuuksia elävän loisväestön, mäkitupalaisten ja torppareiden ongelmat, jos sosiaalipolitiikka kohdistuisi vain teollisuusväestöön, siis lähinnä kaupunkeihin ja taajamiin? Maalaisköyhälistön asemaa kuvaa seuraava lainaus: 

"Ylimalkain on loisilla vaatteita niin vähän, etteivät ne riitä heidän omaan tarpeeseensa; mäkitupalaisten vaatetus on myöskin monessa suhteessa puutteellinen, mutta he voivat kuitenkin edes pyhäksi saada ehjän paidan ja kulumattoman muunkin verhon yllensä. Torppareilla tapaa jo eräitä vaatekappaleita, jotka pannaan ylle ainoastaan kirkossa käyntiä ja juhlatilaisuuksia varten."
(Haatanen, Pekka 1981)

Gebhardin mielestä sosiaalipolitiikka oli kohdistettava kaikkiin köyhyydessä ja puutteessa eläviin kansalaisiin. 

Tahdon muuttaminen teoksi ja Leo Ehrnrooth

Yhteiskuntapolitiikan lähtökohtana on, että tunnetaan sen kehitys sekä sen edellytyksenä olevat voimat. On kysymys tiedosta, toisaalta tahdosta. Ei riitä, että osoitamme yhteiskunnallisia epäkohtia, vaan ne on poistettava. Tahto muutettuna teoksi on yhteiskuntapolitiikkaa (sosiaalipolitiikkaa). Siihen tarvitaan laajaa ja tarkkaa tilastollista tutkimusta, kirjoitti aatelismies Leo Ehrnrooth (1877–1951) vuonna 1913. Vaatiessaan tilastollista ja tarkkaa tietoa autettavasta ryhmästä Ehrnrooth on ensimmäisiä suomalaisia survey-tutkimuksen esilletuojia.

Hän toimi vuosina 1906–12 senaatissa työväenasiain ensimmäisenä esittelijänä ja joutui tehtävissään paneutumaan vuosisadan alun työväestön asemaan ja ongelmiin. Kenties siitä johtuen hän katsoi toisin kuin Gebhard, että sosiaalipolitiikan toimenpiteiden tuli kohdistua lähinnä työläisiin. Hän esitti myös ajatuksen, että oli tehtävä ero sääliin perustuvan hyväntekeväisyyden ja yhteiskuntapolitiikan välillä. Yhteiskunnan harjoittaman sosiaalisen toiminnan perusteena oli tietty oikeudenmukaisuus ja tasa-arvoisuus, johon kansalaisilla oli oikeus valtion jäseninä.

Vaikka Ehrnrooth sittemmin toimi varsin vähän nimenomaan sosiaalipolitiikan piirissä, hänen ansiokseen on luettava pyrkimys systematisoida suomalaista sosiaalipolitiikkaa.

Sosiaalipoliittinen kulttuuri ja Einar Böök

Einar Böök (1874–1957) teki pitkän päivätyön sosiaaliministeriön virkamiehenä. Hän kirjoitti mm. teoksen Suomen huolto-oikeus, joka ilmestyi 1948. Böökin mukaan sosiaalipolitiikka on sidoksissa yhteiskunnallisiin arvoihin ja arvostuksiin. Sosiaalipolitiikka ei rajoitu vain järjestelemään valtasuhteita ja taloudellisia oloja. Sen tarkoituksena on yhteiskunnan kehityksen avulla tehdä ihmisten olot inhimillisemmiksi, ja siinä mielessä sosiaalipolitiikan tehtävä on myös kulttuuritehtävä.

Jos sosiologia on yhteiskunnan biologiaa ja sielutiedettä, on sosiaalipolitiikka sen hygieniaa ja etiikkaa, kirjoittaa Böök tähdentäen sosiaalipolitiikan yleishumaania luonnetta. 

Sosiaalipolitiikka 1931 ja Eino Kuusi

Suurena pulavuotena 1931 ilmestyi järkälemäinen teos Sosiaalipolitiikka I ja II, joka oli ensimmäinen systemaattinen sosiaalipolitiikan esitys Suomessa. Tekijä oli kansalaiskorkeakoulun opettaja Eino Kuusi (1880–1936). Teoksen keskeisiä tarkastelun kohteita olivat työhön liittyvät kysymykset. "Sosiaalipolitiikan suuri kysymys on lopulta pääoman ja työn välisen suhteen järjestäminen", Kuusi kirjoittaa.

Kuusi näkee sosiaalipolitiikan ylhäältäpäin johdetuksi toiminnaksi, se on vielä pitkälle luokkapolitiikkaa. Luokkien välinen ristiriita on vaarana yhteiskunnan eheydelle, ja valtion tehtävänä on valvoa, etteivät nämä ristiriidat pääse liiaksi kärjistymään. Sosiaalipolitiikan tehtävänä on karkeasti sanottuna suojella ristiriitojen kärjistymiseltä.

Niinhän myös Otto von Bismarck ajatteli. Se ei kuitenkaan merkitse, että Kuusi ajatteli yhtä laskelmoivasti. Kirjassa hahmotellaan selkeästi suomalaisen sosiaalipolitiikan kehykset ja juuret pitkäksi aikaa eteenpäin. Kuusen mukaan sosiaalipolitiikan olemukseen eivät varsinaisesti kuulu armeliaisuus ja yksityinen apu, koska niihin ei ole olemassa juridista velvollisuutta.

Eino Kuusi sivuuttaa melko vähällä huomiolla tämän päivän sosiaalipolitiikan kohderyhmät, vanhukset, sairaat ja työkyvyttömät. Tämä ehkä selittyy siten, että vanhukset ja sairaat hoidettiin, miten hoidettiin, kotona ja siitä huolehtivat omaiset. Esimerkiksi kunnalliskodit olivat lähinnä mielisairaita, orpoja ja kodittomia varten. On lisäksi muistettava, että vanhusten osuus väestöstä oli vuonna 1930 5 %, kun se nyt on yli 12 %. Miesten keski-ikä oli 50,7 ja naisten 55,1 vuotta. Samaiset luvut tämän päivän Suomessa ovat 69 ja 77 vuotta. Vanhuksia ei yksinkertaisesti näkynyt kuvassa kuten nykyisin. Sairaat taas kuolivat hyvin äkkiä pois tai paranivat. Ei ollut antibiootteja eikä puhuttu kuolevan potilaan hoidosta. Kuolema oli osa elämää, sitä kunnioitettiin, mutta ei pelätty. Miten on tänään?

Eino Kuusi oli suuri sosiaalipolitiikan kehittäjä ja pedagogi. Hän opetti ensin Kansalaiskorkeakoulussa ja sittemmin Helsingin yliopistossa dosenttina. 

Nieminen Tampereelta, pääguru

Jos käytämme kirjoituksen otsikossa mainittua sanaa guru, joka merkinnee karismaattisuuteen taipuvaa henkistä opettajaa ja ajattelijaa, päägurun titteli voidaan omistaa Tampereen yliopiston sosiaalipolitiikan ent. professorille Armas Niemiselle (s. 1913). Titteli lankeaa lähinnä aikaansa huomattavasti edellä olevasta sosiaalipolitiikan määritelmästä, jota ovat päntänneet päähänsä kaikki ainetta opiskelleet.

Vuotta sen jälkeen kun Väinö Linnan Tuntematon sotilas oli ilmestynyt, tuli markkinoille Armas Niemisen "Mitä on sosiaalipolitiikka". Oli vuosi 1955. Kirjassaan Nieminen määrittelee sosiaalipolitiikan seuraavasti: "Sosiaalipolitiikka käsittää pyrkimykset ja toimenpiteet, joiden tarkoituksena on kohtuulliseksi katsotun elintason, sosiaalisen turvallisuuden ja viihtyvyyden takaaminen eri yhteiskuntaryhmille, perheille ja yksilöille."

Niemisen määritelmässä on uusia uria avaavia näkökohtia, jotka 1950-luvun puolivälissä olivat pelkkiä toiveita. Kansaneläkeuudistus oli vielä vuoden päässä, työeläkelait, sairausvakuutuslaki sekä laki lasten elatusapujen ennakosta vielä kaukana 1960-luvulla, puhumattakaan tämän päivän sosiaalipalveluista. Niemisen mukaan sosiaalipolitiikka ei enää kohdistu pelkästään vähäosaisiin, vaan jokainen väestöryhmä voi olla sosiaalisen toiminnan kohteena. Määritelmässä tulevat esille myös henkiset tarpeet puhuttaessa viihtyvyydestä. Ihminen on kokonaisuus. Ei riitä, että olot on turvattu aineellisesti, tarvitaan myös turvallisuutta, hyviä ihmissuhteita ja tervettä itsetuntoa –kohtuullisesti.

Nieminen ikään kuin siirtää sosiaalipolitiikan vain tietyn väestöryhmän palvelijasta palvelemaan koko väestöä. Ainoa ehto on "kohtuullisuus". Nieminen näkee toisin kuin Eino Kuusi, että sosiaalipolitiikkaa voi harjoittaa kuka tahansa eikä vain valtio. Mukana voivat olla, kuten aina ovat olleetkin, hyväntekeväisyysjärjestöt ja yksityiset kuntien ja valtion lisäksi. Sosiaalipolitiikka on yhteinen asia.

Miten sitten meidän aikamme on pystynyt vastaamaan Niemisen määritelmään? Kohtuullisesti, voidaan sanoa. Tosin edelleen on työttömyyttä ja asunto-ongelmia. Kuitenkin on luotu järjestelmä, jonka puitteissa kansalaiset voivat säilyttää kohtuullisen elintason, olipa sosiaalinen riski minkälaatuinen tahansa. Jopa henkiset tarpeet voidaan ottaa huomioon. Uusinta uutta alalla ovat sosiaalihuoltolaki, uusi työllisyysturva, lasten kotihoidontukijärjestelmä, valtakunnalliset toimeentulotuen normit, kansaneläke- ja työeläkelait ja niiden hurja kehitys. Puitteet on luotu, poikkeuksena asuntopolitiikka, joka ei edelleenkään pysty järjestämään asuntoa kaikille.

Kysymys ei ole enää niinkään rahasta, vaan tahdosta, kuten Ehrnrooth opetti. Mitä käytännön sosiaalipolitiikkaa harjoittavat vastaavat uusien lakien ja uudistusten tuomiin haasteisiin? 

60-luvun sosiaalipolitiikka ja Pekka Kuusi

Jos puhutuinta sosiaalipolitiikan teosta haetaan, kärjessä on eittämättä Pekka Kuusi (s. 1917) kirjallaan 60-luvun sosiaalipolitiikka. Kirja ilmestyi kuin levottoman vanhoja arvoja pölyttävän 60-luvun alkajaissoitoksi vuonna 1962.

Kuusi tarkastelee teoksessaan nimenomaan epäaktiivin, passiivisen väestönosan roolia yhteiskunnan osana. Teoksen perusideana voidaan pitää talous- ja sosiaalipolitiikan keskinäistä suhdetta. Molemmilla on samat tavoitteet – kansalaisen paras. Kuusi puhuu kulutuksesta. Kulutus on tuotannon polttoaine, se säätelee taloudellisen kasvun vauhdin.

Ytimenä taloudellisissa kasvupyrkimyksissä on kansalaisen tarve kulutuksen lisäämiseen eli leivän levenemiseen. Silloin kun kulutusmahdollisuudet työttömyyden, sairauden, saamattomuuden yms. sosiaalisen seikan takia heikentyvät, voidaan sosiaalisilla tulonsiirroilla ikään kuin piristää kulutusta ja kansalaisten hyvinvointia, kirjoittaa Kuusi perustaen käsitystään Gunnar Myrdaliin omien tutkimustulostensa lisäksi.

Yleensä veronmaksaja odottaa, että taloudellisen kasvun myötä sosiaalipolitiikan tarve vähenisi. Mutta vaatimustason jatkuva kohoaminen aiheuttaa sen, että tasoituksen saajat eivät ole tyytyväisiä, vaan vaativat yhä lisää. Niinhän myös A. Maslow esittää kuuluisassa tarvehierarkiassaan. Tyydytetty tarve synnyttää uuden tarpeen.

Kirjan ilmestyminen oli positiivinen tapaus sosiaalihuollossa puurtaville. Se lisäsi itsetuntoa. Oli muututtu kuluttajasta myös tuottajaksi. Yleisen mielipiteen mukaan oli ollut itsestään selvää, että sosiaalipolitiikka ei tuota mitään, vaan pelkästään kuluttaa. Kuusen kirja osoitti että oikeat sosiaalipoliittiset tukitoimenpiteet edistävät yhteiskunnan kehitystä kohti hyvinvointivaltiota. Ainoa ongelma Kuusen kehitysoptimismissa oli ja on, että taloudellinen kasvu ei ole rajaton. Joskus tulee katto vastaan.

Kuusesta tuli Oy Alko Ab:n pääjohtaja. Tiedä sitten, oliko kirjalla mitään osuutta siihen. Ainakin hän pääsi sellaisen puulaakin johtoon, jonka asiakkaat ovat perinteisesti sosiaalipolitiikan kultajyviä. 

Kansainvälisyys ja Heikki Waris

Heikki Waris (s. 1901) on suomalaisen sosiaalipolitiikan perushahmo. Waris on sosiaalipolitiikan instituutio, perusta, jolle on rakentunut sekä teoreettinen opetus että käytännön toteutus suomalaisessa sosiaalipolitiikassa.

Sosiaalipolitiikka ei ole pelkästään kansallista toimintaa. On muistettava kaukaista lähimmäistä – kolmannen maailman ihmisiä. Wariksen sosiaalipolitiikan muotoutumiseen on vaikuttanut voimakkaasti kristillinen elämänkatsomus. Hän toimi uransa alkuvaiheessa kristillis-yhteiskunnallisen työkeskuksen johtajana 1923–28 Helsingissä. Hän oli Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professuurin ensimmäinen haltija vuodesta 1946. Eläkkeelle hän siirtyi vuonna 1968. Hän on ollut sosiaaliministeri, toiminut YK:n sosiaalitoimikunnassa, Kristillisen Rauhankonferenssin työvaliokunnassa ja monissa muissa tehtävissä.

Waris määrittelee sosiaalipolitiikan eräänlaisena synteesinä: "Sosiaalipolitiikka pyrkii tasa-arvoisuuden periaatteeseen nojautuen turvaamaan kohtuullisen elintason kaikille kansakunnille, yhteiskuntaryhmille, perheille ja yksilöille, erityisesti vähäosaisten asemaa ja turvaa parantamalla."

Määritelmässään Waris mainitsee "vähäosaiset", mutta ei kuitenkaan sulje pois muitakaan väestöryhmiä. Lisäksi hän kohdistaa sosiaalipolitiikan koskettamaan koko maailmaa, asettaa hyvinvointivaltion vastaamaan alikehittyneen maan sosiaalisesta turvallisuudesta. Waris korostaa, ettei talouspolitiikkaa voi harjoittaa ottamatta huomioon sosiaalipolitiikkaa. 

Sosiaalipolitiikka tänään – gurut eivät lopu

Ilman näitä ja monia muita guruja ei suomalainen sosiaalipolitiikka olisi kehittynyt siihen korkeaan tasoon, mitä se edustaa myös kansainvälisessä vertailussa. Tampereen yliopisto on alan vanhin oppilaitos Suomessa; sitä voidaan pitää eräänlaisena sosiaalipolitiikan päämyllynä sosiaalihuollon opetusjaostoineen ja tiedekuntineen. Siellä vaikuttaa kuuleman mukaan ryhmä, joka nimittää itseään vaihtoehtoisen sosiaalipolitiikan liikkeeksi. Liikkeessä toimii rinta rinnan asiakkaita, sosiaalityöntekijöitä, yliopiston opettajia ja opiskelijoita. Jos liikkeen tarkoituksena on painottaa elämisen tasoa ja laatua aineellisen kulutushysterian kustannuksella, ollaan menossa hyvään suuntaan. Gurut eivät lopu Suomen sosiaalipolitiikan taivaalta.

Vaihtoehtoliikkeessä ovat esiintyneet muun muassa Tampereen yliopiston professori Jorma Sipilä ja sosiaali- ja terveysministeriön tarkastaja Matti Heikkilä. Ovatko he sosiaalipolitiikan nuorempia guruja?

Kirjoittaja Antti Tervasmäki on Mikkelin sosiaalijohtaja

LÄHTEET

Eenilä, Jukka: Ruotiukkoja ja huutolaisia, Helsinki 1971.

Eräsaari-Rahkonen (toim.): Työväenkysymyksestä sosiaalipolitiikkaan, Helsinki 1975.

Haatanen, Pekka: Köyhyys Suomen maaseudulla. Teoksesta Sosiaalipolitiikka, historiallinen kehitys ja yhteiskunnan muutos, toim. Jaakkola–Karisto–Roos, Espoo 1981.

Kuusi, Pekka: 60-luvun sosiaalipolitiikka, Porvoo 1961.

Nieminen, Armas: Mitä on sosiaalipolitiikka, Porvoo 1955.