|
Osa I
Huoltaja 6/1925
Köyhää kansaa
Terveyssisar kertoi: Käydessäni sen maaseutukaupungin vähävaraisissa kodeissa, jossa olen Kenr. Mannerheimin Lastensuojeluliiton terveyssisarena, jouduin myöskin maakuoppaan tehtyyn asuntoon. Se ei ollut jäte entisaikain alkuperäisestä rakennustavasta, ei ehkä myöskään seuraus äärimmäisestä köyhyydestä, vaan asuntopulan tuote.
Majaan astuessani täytti savu sen kokonaan, sillä oltiin juuri ruuanlaittohommissa. Läkkipeltistä oli tulisijalle kyhätty jonkunlainen laatikko hellaa edustamaan. Vesijohtoputken kappaleesta oli tehty savutorvi, joka kuitenkin huonosti täytti tehtävänsä. Kun silmäni tottuivat hämärään, näin sängyllä sen, jota ensi sijassa olin tullut katsomaan, äsken syntyneen lapsen, perheen nuorimman.
Lapsi oli kylmän suojaksi kääritty isänsä vanhaan takkiin, muusta vaatetuksesta ei ollut paljon tietoa. Ilomielin otti taloustehtäviä puuhaava, vielä heikko äiti vastaan tarjoukseni lainata hänelle pikkulasten puvuston, ja pian olikin pienokainen puettuna puhtaisiin, somiin vauvanvaatteisiin. Kuten tiedetään, annetaan näitä puvustoja ainoastaan lainaksi, koska muu olisi tuhlausta, puvusto kun hyvin hoidettuna voidaan käyttää monelle lapselle, ja koska varsinaista almunantoa pyritään välttämään niin kauan kuin mahdollista.
On paljon niitä, jotka eivät ole uskoneet tällaisen lainausmenetelmän onnistumiseen ja jotka pitävät liiallisena vaatimuksena, että köyhän äidin on puutteenalaisessa kodissa hyvin hoidettava ja vielä pestynä tuotava takaisin lainatut vaatteet. Tässä oli ainakin sopiva koekenttä.
Kävin usein kodissa. Aika ei ollut helppoa. Perheen 16-vuotias poika oli työttömänä, muitakin vastuksia sattui. Usein oli äidin mieli katkerana, mutta lopuksi se kuitenkin aina suli, kun yhdessä asioita pohdimme ja neuvottelimme nuorimman lapsen hoidosta. Kun neljä kuukautta oli kulunut, tuli äiti luokseni. Hänellä oli muassaan, puhtaaksi pestynä ja joka vaatekappale turmeltumattomana, lapsen puvusto. ”Suokaa anteeksi”, sanoi hän, ”etten ole vaatteita silittänyt, mutta minulla ei ole rautaa.” Kun ajattelin peltihellaa ja asumusta yleensä, olin siitäkin hyvin mielissäni, että sain vaatteet puhtaina ja ehjinä takaisin ja lausuin siitä kiitoksen. ”Onhan meitäkin köyhempiä, jotka tarvitsevat vaatteet”, vastasi vaimo.
Kun terveyssisar oli tämän kertonut, kysyin perheen myöhempiä kohtaloita. - ”He ovat nyt rakentaneet maanpäällisen asumuksen ja entinen asunto on jäänyt kellariksi”, vastasi sisar.
|
