|
Osa II
Köyhäinhoitolehti 3/1917
Köyhäinhoitomiehen mietteitä
Yhteiskuntaelämässämme on kaikki riippuvaista toinen toisestaan. Emme voi irroittaa ihmistä ympäristöstään, käsitellä häntä erikoisyksilönä, kiinnittämättä laisinkaan huomiota hänen perheeseensä ja muihin olosuhteihinsa. Jos niin menettelemme, kohtaa meitä rangaistus. Emme siten kykene tarkoittamallamme tavalla auttamaan. Sillä jokaiseen ihmiseen, näemmepä sen tai olemme näkemättä, vaikuttavat hänen perheensä ja sukunsa vieläpä koko se ympäristö, jossa hän elää ja liikkuu; ja hän itse vuorostaan vaikuttaa niihin.
Kun ensi kerran tapaamme hädänalaisen, näyttää useinkin siltä, kuin olisi hän tyystin eristyneessä asemassa, seisoisi puutteessaan yksinään. Olemme valmiit uskomaan, että hänen elämänsä ja kuolemansa on kädessämme, riippuu kokonaan siitä, mitä häneen nähden teemme tai tekemättä jätämme. Niin ei kuitenkaan koskaan, ei ainakaan usein ole asianlaita.
Ei kukaan voi elää niin eristäytyneenä, ettei hänellä olisi mitään siteitä tai kosketuksia, vaikka siltä näyttäisikin. Ellei hänellä olisikaan läheisiä omaisia, sitovat monet siteet häntä ystäviinsä, työtovereihinsa ja seurakuntaansa. Ymmärtääksemme häntä oikein, on meidän muodostettava itsellemme käsitys kaikesta tästä, s. o. hänen elämänsä pohjasta ja taustasta, muutoin emme opi tuntemaan hänen yksilöllisyyttään.
Jos taasen tahdomme häntä toimenpiteillämme toden teolla hyödyttää, ei ole kyllin, että otamme selvän hänen ulkonaisista olosuhteistaan. Meidän on päästävä ainakin jossain määrin perille myöskin hänen ihmisyydestään, hänen huvituksistaan ja kiusauksistaan, hänen maailmankatsomuksestaan ja ihanteistaan. ”Sanohan minulle, kenen kanssa seurustelet, niin sanon sinulle, kuka olet”, on täydellä syyllä lausuttu, sillä ihminen on monessakin suhteessa häntä ympäröiväin olojen ja elämäntasojen tuote.
Ei kuitenkaan niin, että kaikki, jotka elävät huonossa piirissä, olisivat huonoja, ja kaikki, joilla on edessään hyviä esikuvia, olisivat jo sellaisinaan hyviä. Tiedämme elävästä elämästä, että niin ei ole laita. Silloin olisikin ihmisen omakohtainen vastuunalaisuus julistettu mitättömäksi. Mutta ympäristöllä on joka tapauksessa valtava vaikutus ihmisen niin sisäiseen kuin ulkonaiseenkin kehitykseen, eikä kenenkään, joka tahtoo auttaa, ole koskaan luovuttava tutkimasta hänen apuunsa turvautuvan ympäristöä.
Eikä tämä suinkaan koske ainoastaan sitä yksilöä, johon avustustoimenpiteemme kohdistuu. Aivan samoin kuin on tarpeellista kiinnittää huomiota ympäristöön, koska hän on siitä riippuvainen, samoin vaikuttavat toimenpiteet, joihin ryhdymme häneen nähden yksilönä ympäristönsä keskellä, myöskin tuohon ympäristöön. Voisimme mahdollisesti auttaa yhtä, kaikki muut syrjäyttäen, jos esim. tempaisimme hänet juurineen entisestä elinpiiristään – mutta huolella on harkittava, eikö tällainen menettelymme ehkä vahingoita useita muita.
Unohdamme usein, liiankin usein, ensiksikin sen, että perhettä on ennen kaikkia käsiteltävä yhteisönä. Avustamme yhtä sen jäsentä, panematta lainkaan huomiota muihin perheenjäseniin. Ja jos pidämme silmällä seurauksia, tulemme useinkin näkemään, etteivät toimenpiteemme ole kantaneet jakamattomasti hyvää hedelmää, vaan tuottaneet vahinkoa, jota ennakolta emme aavistaneet. Onkin siis avoimin silmin ja monipuolisesti aina harkittava, millainen vaikutus aikomallamme toimenpiteellä on oleva kokonaisuuden kannalta arvosteltuna.
Olemme esim. panneet merkille koululapsen, joka lakkaamatta esiintyy ryysyisissä pukimissa. Säälimme on herännyt. Hankimme lapselle uuden puvun naisyhdistyksen varastosta, kunnon jalkineet köyhäinhoidolta ja liinavaatteita hyväntekijöiltä. Mutta muutaman päivän kuluttua on lapsi jälleen risoissaan. Lahjamme ei ole auttanut edes sitä, jolle se ensi sijassa oli tarkoitettu, itseään lasta, vaan on juopotteleva isä tai huolimaton äiti vaihtanut sen rahaan, saadakseen varoja huonon elämänsä jatkantoon himojensa tyydykkeeksi.
Tuloksena on jatkuva kärsimys lapselle, jota sen jälkeen ehkä kiusataan yhäkin kurjemmissa ryysyissä, jotta ”hyvät ihmiset” heltyisivät ”tekemään hyvÄÄ” jälleen mahdollisimman pian ja vanhemmat saisivat uusia varoja paheellisuuksiensa täyttämiseksi. –
Tapaamme ehkä toisen lapsen, joka koulunpenkillä näyttää ylen heikolta ja huonosti ravitulta. Käymme lapsen kodissa. Se näyttää köyhältä ja kurjalta ja äiti ääneensä valittelee viheliäisyyttä, kun ei ole antaa lapselle parempaa. Kaiken tämän pitäisi tuntua jonkin verran omituiselta, kun saamme kuulla, että miehellä on säännöllinen työpaikka eikä aviopuolisoilla ole kuin kolme lasta, ja kun lisäksi tiedämme, että on olemassa runsain määrin työläisperheitä, joissa lasten luku on paljot suurempi ja ansiot pienemmät, mutta lapset silti hyvin ravitut. Jos kaikesta huolimatta järjestämme niin, että lapsi saa aterian koulussa tai yksityisissä perheissä, eivät olot todennäköisesti sillä ole korjaantuneet.
Isä, joka varemmin vielä jossain määrin, vaikkakaan ei tyydyttävästi, oli huolehtinut lapsistaan, näkee mielihyvin, ettei hänen enää tarvitse lainkaan vaivata päätään ”penskoillaan”, ja ennestäänkin tarmoton äiti veltostuu yhäkin, kun hänet vapautetaan vastuunalaisuudesta, joka aikasemmin kuitenkin oli häntä painostanut. Hyöty, joka lapsella on vapaa ateriastaan, ei vastaa sitä tappiota, jonka alaiseksi hän on joutunut kodin hoidon vähennyksen kautta. Ja pienempien siskojen kärsimykset kasvavat luultavasti runsaamminkin, sillä vastuuntunnon vanhemmissa heiketessä jäävät nämät osattomiksi siitä lisähuolesta, joka heihin olisi kodissa voitu kohdistaa sen jälkeen kuin huolenpito vanhemmasta siskosta väheni.
Jos riennämme lopuksi näitäkin auttamaan, leviää tieto tapahtumasta kuin kulovalkea naapurien keskuuteen. Ja päätelmät, joihin toimenpiteen johdosta päädytään, saattavat tuottaa kärsimyksiä monille viattomille pienokaisille. Sillä B., joka asuu viereisessä talossa ja on juoppouteen ja laiskuuteen taipuisa, kuten autettujen lasten isä A:kin, tuumii: No, eihän tuo näy niin perki paha synti olevankaan, jos tässä vähin lasia kallistaa tai korttia heilauttaa, tuntuvat toiset huoltavan perhettä sillä aikaa; näkyvät korjaavan naapuri A:kin lapset. Viimeinen ehkäisevä side on katkennut. - B. on päästänyt taipumuksensa valloilleen.
C. ja D. taasen, jotka siihen asti ovat raataneet tarmonsa takaa ja kieltäneet itseltään vähäisenkin nautinnon pitääkseen kotinsa kunnossa, viskaavat kenties hekin kirveensä kaivoon ja marssivat sekavin tuntein kapakkaan sillä ”joka raataa ja ahertaa yötä ja päivää, huonommat näkyvät vain sen päivät olevan, kuin niiden, jotka eivät äyriäkään säästä” – mietiskelevät he masentuneina. Ja kuka voi ihmetellä heidän päätelmiään?
Vaikka olisikin suhteellisesti pieni niiden lukumäärä, jotka johtopäätöksissään joutuvat esittämiimme äärimmäisyyksiin, niin kuvaamamme olosuhteet varmaan kuitenkin vaikuttavat hyvin katkeroittavasti rehelliseen ja säännölliseen työläiseen, jolla kenties useinkin on pienemmät ansiot ja suurempi perhe kuin sillä, joka avustustamme nauttii. Vähävaraisten parissa on tietoisuus tällaisissa tapauksissa esiintyvästä vääryydestä syvempi ja elävämpi kuin yleensä luullaankaan; ja avustustoimemme ja hyväntekeväisyytemme menettää siten kunnioituksen ja luottamuksen useinkin ensimmäiseksi juuri säännöllisten työläisten piirissä.
Monilla tahoilla ollaan valmiit väittämään, ettei moisiin epäilyihin ole pantava sen suurempaa huomiota. Lapsille on ilman muuta annettava tarpeensa, ruokaa, vaatteita ja hoitoa, samoin kuin niille jaetaan opetustakin, vanhempiin katsomatta, jotta tulevaisuuden sukukunta olisi nykyistä parempi. Kysymys ei kuitenkaan ole aivan niin yksinkertainen. --Lapset eivät saa joutua kärsimään vanhempainsa tähden, sanotaan lisäksi; elleivät vanhemmat elä ihmisiksi, on sitäkin tärkeämpää, että lapsia huolletaan tavalla, joka kehittää heistä terveitä ja voimakkaita ihmisiä, muutoin ei yhteiskunta koskaan vartu nykyistään paremmaksi. Tällaiset mietelmät tuntuvat hyvin oikeilta ja viisailta, mutta elävän elämän tähän päivään asti suomat kokemukset osoittavat, että terve yhteiskunta sittenkin niin ensimmäiseksi kuin viimeiseksikin varautuu perheeseen ja rakentuu tuhatlukuisten yksityiskotien pohjalta.
Jokainen toimenpide, joka välillisesti tai välittömästi johtaa kotien hajoittamiseen tai syrjäyttämiseen, voi tuottaa tuhoisia seurauksia. Tämä olisi pidettävä joka hetki mielessä kaiken avustustyön alalla ja varsinkin vapaan armeliaisuuden pyrinnöissä. Sen sijaan, että vapautamme vähemmin hyvät kodit vastuunalaisuudestaan lastensa huoltamisessa, olisi meidän yhteisvoimin ja ylevästi kilpailtava sellaisten kotien kohottamiseksi ja puhdistamiseksi lasten s. o. uuden sukukunnan onneksi, osaksi juuri itsensä lasten kautta. Sellaisilla toimillamme olisi koko kansakuntaan ja sen henkeen nähden siveellisesti elähyttävä ja kohottava merkitys ja voima. Mutta työ tähän suuntaan edellyttää lukuisain hyvien ja viisaiden kansalaisten yhteistyötä, jonka suorittajain on vakavasti pyrittävä kasvattamaan itseään tehtävänsä veroisiksi. -
Avustustyössämme vaikuttaa satoja valittuja ja vapaaehtoisia köyhäinkaitsijoita. Ovatko he muistaneet aina ja kaikissa toimissaan pitää ojennusnuoranaan aatetta: perheiden hengestä riippuu kansakunnan henki; jokainen olemme osa kokonaisuudesta ja osana vastuunalaiset ei yksin omasta ja holhokkimme, vaan kokonaisuudenkin menestyksestä.
Tämä aate olisi muistettava, sillä sen pohjalta avartuu harkintamme auttamistoimissamme.
***
Vaivaishoidon neuvoja Bruno Sarlin oli Köyhäinhoitolehden vastaava toimittaja.
|
