Huoltaja 20/1963

Reino Salo: 

Sosiaalihuollon paikallinen tutkimus

Päinvastoin kuin julkinen sosiaalipolitiikka yleensä on sosiaalihuolto suorastaan ikivanhaa perua. Se on oikeastaan kristinuskon luonnollinen johdannainen, sillä ihmisarvon tunnustamisesta seurannut inhimillisen armeliaisuuden vaatimus antoi kirkolle myös omat sosiaalihuollolliset tehtävänsä, joita se meilläkin vuosisadat hoiti. Tätä tosiasiaa ei mitenkään muuta se, että nimitystä sosiaalihuolto ei kirkko ole käyttänyt.

Sosiaalihuollon kehitystä kuvaavatkin omalla tavallaan hyvin ne nimitykset, joita siitä on käytetty. Kirkollisesta almujen jakelusta se muuttui 1800-luvulla vaivaishoidoksi, 1900-luvun alussa köyhäinhoidoksi ja nyt se on huoltoapua ja koko laajuudessaan sosiaalihuoltoa.

Alkuperäisestä vaivaisten ja heitteille jätettyjen löytölasten hoidosta se on suhteellisen nopeasti kehittynyt hyvinvointivaltion laajamittaiseksi ja monipuoliseksi sosiaalihuolloksi, jonka ote entisestä suuresti poiketen kohdistuu nyt varsin laajoihin kansalaispiireihin. Emme vaadi siltä ainoastaan joittenkin onnettomien fyysistä elättämistä, vaan sen olisi kyettävä palauttamaan taikka kasvattamaan hoidokkinsa hyödylliseen, kunnialliseen ja omin avuin toimeentulevaan elämään.

Nimenomaan juuri kasvattava vaatimus on sosiaalihuollon piirissä kirjaimellisestikin tehostunut, kun sen huoleksi on uskottu esim. alaikäisten lainrikkojien, alkoholistien ja irtolaisten huolto. Kun tämä kehitys on merkinnyt myös sitä, että hyvinvointivaltion sosiaalihuollon menot ovat entisiin verrattuina kasvaneet moninkertaisiksi, on kuin itsestään - ja merkittävän usein sosiaalihuollon paikallista kenttätyötä tekevien henkilöitten piirissä - herännyt kysymys siitä, miten sosiaalihuolto omaksumineen menetelmin on käytännössä todella kyennyt täyttämään ne huollolliset ja kasvatukselliset vaatimukset, jotka sille on lainsäädäntö asettanut.

Arvattavasti useimmat sosiaalihuollon virkailijat ovat tällä tavoin pyrkineet arvioimaan työnsä tuloksia. Mieleen on vuosien varrelta jäänyt tapauksia, joissa on onnistuttu, myös runsaasti sellaisia, jotka näyttävät olleen toivottomia ja kaikkien käytettävissä olleitten keinojen saavuttamattomissa.

Tällaiset käytännön työn varrella saadut kokemukset ovat kieltämättä arvokkaita. Niihin on syytä kiinnittää huomiota ja niin luullakseni on myös tehty. Käytännössä saatu kokemus synnyttää varmuutta, yleisesti ottaen ehkä hieman liikaakin.

Vikana on lopultakin se, että mieleen jäävät pakostakin eräät tavalla tai toisella erikoiset tapaukset, jotka jostain syystä herättävät voimakkaita elämyksiä huoltajassa. Ihminen ei ole tilastokone ja niinpä huollettavien suuri harmaa massa, joka ei synnytä tällaisia elämyksiä huoltajassa, jää psyykkisten lakien mukaisesti hänen aivoissaan ikäänkuin rekisteröimättä. Miten suurestikin todellisuus saattaa poiketa näistä kokemuksen antamista hajahavainnoista, sen on esim. tämän kirjoittaja itse saanut todeta ryhdyttyään aikanaan systemaattisesti tutkimaan oman kaupunkinsa huoltotyön tuloksia.

Vaikkakin siis itseasiassa olisi syytä varoa liiaksi yleistämästä tämänlaatuisia kokemuksia, kuitenkin huoltotyömme tähänastiset menetelmät ja periaatteet ovat ilmeisesti valtaosaltaan muovautuneet lähinnä tätä tietä. Lisäksi niitten syntyyn ovat vaikuttaneet ulkomailta saadut herätteet sekä - kenties enitenkin - ns. terveen järjen sanelemat tarkoituksenmukaisuusnäkökohdat.

Itseasiassa huollollinen teoria, sikäli kuin sellaisesta voidaan puhua, on muodostunut toisin kuin teorian yleensä pitäisi muodostua. Tässä ei ole lähdetty huolellisesti eritellyistä yksittäistapauksista yleisiin johtopäätöksiin, vaan pikemminkin päinvastoin.

Huollon teorialta on oikeastaan viime vuosikymmeniin asti puuttunut yksityiskohtainen perustietous itse huollettavista ja heidän kohtaloistaan, se ei ole aidon teorian lailla nojautunut laajaan ja yksityiskohtaiseen perusasioitten tuntemukseen eikä sitä siksi olekaan kernaasti nimitetty huollolliseksi teoriaksi, vaan huollollisiksi periaatteiksi. Se on ollut eräänlainen dogmien järjestelmä, jonka oikeutta on joko pidetty itsestään selvänä tai sitä on jouduttu noudattamaan paremman puutteessa.

Arvattavasti tällainen ei ole niinkään outoa, vaan ehkäpä monikin vanha hallinnonhaara on kehittynyt samalla tavalla. Sosiaalisen pakon sanelemana on jouduttu käynnistämään laaja ja kallis koneisto, jälkikäteen pyritään sitten katsomaan, mitä se on saanut aikaan. Sosiaalihuollossa ollaan nyt pääsemässä juuri tähän vaiheeseen.

Tällä ei suinkaan haluta väittää, etteikö sosiaalihuoltoa olisi tieteellisin menetelmin tutkittu jo aikaisemminkin. Vanhemmat tutkimukset eivät kuitenkaan yleensä ole kohdistuneet niinkään itse huollettaviin ja eri huoltomenetelmien tehoon, vaan pikemminkin yleisluontoisempiin näkökohtiin, kuten huoltorasituksen kustannuksiin, huollon laajuuteen, huollon historiaan, lainsäädäntöön jne.

Huollettavia ja erilaisten huoltotoimenpiteitten vaikutuksia selvittelevä tutkimus onkin tullut ylimalkaan mahdolliseksi vasta psykologisten, sosiologisten ja tilastomatemaattisten analyysi- ja mittausmenetelmien kehityttyä nykyaikaiselle tasolle. Näitten käyttö edellyttää kuitenkin suhteellisen yksityiskohtaisia ja monipuolisia tietoja tutkittavasta perusaineksesta, koska muussa tapauksessa tulokset voivat jäädä mitäänsanomattomiksi. Käytännöllisistä syistä on tällöin ollut pakko rajoittaa tutkittava aines ns. edustavaksi näytteeksi siitä perusjoukosta, jota tutkimuksella tahdotaan valaista. Joudutaan suorittamaan ns. otanta. Eräs sovellutus sellaisesta on myös ns. paikallistutkimus, jolloin tutkittavaksi otetaan esim. jonkin paikkakunnan tai laitoksen huollettavat.

Juuri tältä pohjalta on suoritettu useita sosiaalihuoltoa koskevia tutkimuksia sekä meillä että muualla. Näyttää siltä, että monissa tapauksissa virikettä näille olisi antanut kriminologian piirissä tapahtunut tutkimus. Esim. meillä on professori Martti Kailan nuoria rikoksentekijöitä koskeva julkaisu merkinnyt tiettyä lähtölaukausta myös sosiaalihuollon tutkimukselle.

Sosiaalihuollon piiriin siirsi meillä tämänlaatuisen tutkimuksen tri Erkki Saari suorittamalla tutkimuksen Järvilinnan vastaanottolaitoksessa hoidetuista pahantapaisista pojista. Saman suuntainen näyttää kehitys olleen muuallakin. Mainittakoon tässä ainoastaan Otterströmin ja Ahnsjön lasten pahantapaisuutta koskevat selvitykset Ruotsissa sekä amerikkalaisten Glueck-puolisoitten perinpohjaiset nuorten ja lasten rikollisuusilmiöitä ja niitten syitä selvittelevät laajat tutkimukset.

Alaikäisten pahantapaisuusilmiöitten selvittelyn jatkona siirrytään jälleen varsin luontevasti lastensuojelun kasvattien kohtaloitten selvittelyyn yleensä. Meillä tämä on tapahtunut puhtaasti paikallistutkimuksen merkeissä. Niinpä tri Margit Törnudd on selvitellyt väitöskirjassaan Helsingin lastensuojelulautakunnan huostaanottamien lasten kasvatuskysymyksiä sekä tämän kirjoittaja Vaasan vastaavan viranomaisen huoltamien lasten kasvatusta ja omavastuisen elämän vaiheita.

Tällä hetkellä voidaankin yhä sanoa, että suurin osa sosiaalihuoltoa koskettelevasta ns. kliinisestä tutkimuksesta kohdistuu lapsiin. Tämä ei sinänsä ole yllättävää, sillä onhan toki lapsella sanan täydessä merkityksessä edessään tulevaisuus, minkä suhteen ne toimenpiteet, jotka häneen lapsena kohdistetaan, saattavat olla hyvinkin kohtalokkaat.

Juuri paikallistutkimuksen niin sanoakseni lapsivoittoisuus on siis epäilemättä käsitettävä osoitukseksi yhtäältä tietynlaisesta epäröinnistä tulevaisuuden edessä, toisaalta vastuuntunnosta. Jokainen huoltovirkailija tietää hyvin, miten raskas, joskus suorastaan järkyttävä toimenpide esim, lapsen huostaanotto ts. lapsen erottaminen omasta kodistaan aina on.

Kunnallinen huoltotyö on siis kipeästi kaivannut todellisuuteen perustuvia tietoja siitä, millainen vaikutus esim. juuri tällä toimenpiteellä on ollut lasten elämässä. Tätä ei mitenkään muuta se, että tästä samaten kuin muistakaan toimenpiteistä ei meidän huoltojärjestelmässämme päätä paikallinen huoltovirkamies, vaan kunnallisista luottamusmiehistä kokoonpantu lautakunta. Viimekädessä kaikki kuitenkin riippuu huoltovirkailijasta, sillä hänen asiansa on saattaa asia vireille ja ellei hän sitä tee, ei sitä yleensä tee kukaan muukaan. Tässä eräs esimerkki siitä, miksi huollon kenttä on tarvinnut paikallistutkimusta.

Huoltotoimenpiteitten kohtalonomaisuus ja tulevaisuuteen kohdistuva epäröinti ei yleensä ole yhtä polttava silloin, kun on kyseessä aikuinen huollettava. Nähtävästi tästä syystä ei myöskään huollettavia koskevan tutkimuksen tarve ole tällä taholla ollut aivan yhtä kipeä. Joka tapauksessa aikuisia huollettavia koskevia tutkimuksia on saatu odottaa yllättävän kauan siitäkin huolimatta, että juuri tämä sosiaalihuollon als on kaikkein vanhin.

Vasta vuonna 1960 julkaisi Inghe Tukholman huollonsaajia koskevan otantatutkimuksen ja miltei samanaikaisesti suorittivat Friis, Warburg ym. Kööpenhaminassa samaa alaa koskevan tutkimuksen.

Meillä julkaisi tämän kirjoittaja vasta vuonna 1962 Vaasan huollonsaajia koskevan paikallistutkimuksen. Tulkoon tässä yhteydessä mainituksi, että myöskin dosentti Faina Jyrkilä on julkaissut vuonna 1963 huollonsaajia koskevan sosiologisen tutkimuksen, joskaan se ei sanan varsinaisessa mielessä ole paikallistutkimus.

Paikallistutkimuksesta puhuttaessa muodostaisivat kokonaan oman lukunsa etenkin Yhdysvalloissa suositut ns. casestudyt, joista meillä on käytetty hieman kankeahkolta kuulostavaa nimitystä tapaustutkimukset. Nämä ovat oikeastaan tulleet käytäntöön caseworkin eli henkilökohtaisen huoltotyön soveltamisen yhteydessä.

Sinänsä tapaustutkimus perustuu yhteen tai useampaan tapausselostukseen,  huoltokertomukseen, jossa tarkoin merkitään muistiin keskustelut ym. tapahtumat huollon kestäessä ja jossa varsin usein on havaittavissa enemmän tai vähemmän silmiinpistävä psykoanalyyttinen vivahdus. Ne ovat ikäänkuin tietynlaisia hoitokertomuksia, joitten perusteella pyritään tutkimuksessa tekemään johtopäätöksiä huollettavasta ja henkilökohtaisen huollon edellytyksistä yleensä.

Tällaiset tutkimukset voivat luonnollisesti antaa merkittävää lisävalaistusta huollettavien ongelmiin, mutta huoltoa koskevien yleisten johtopäätösten teko näyttää olleen niitten perusteella vaikeahkoa tapausten harvalukuisuuden ja keskusteluissa esiintulleitten mitä erilaisimpien asenteitten ja näkökohtien vaikealuokitteisuuden takia.

Sosiaalihuollollinen paikallistutkimus voi luonnollisesti koskea mitä kunnallisen sosiaalihuollon ongelmia tahansa. Käsittääkseni kuitenkin ikäänkuin luonnostaan kuuluu sen tehtäviin ensisijaisesti perustietouden hankkiminen itse huollettavista, heidän ongelmistaan, huollettavuudestaan erilaisissa tapauksissa sekä vallan erityisesti eri huoltomenetelmien tehon mittaaminen niin pitkälle kuin se mahdollista on.

Äsken mainitsemiani varsinaisia tapaustutkimuksia ei meillä toistaiseksi ole julkaistu. Tähän mennessä julkaistut sosiaalihuollon paikallistutkimukset perustuvat laajahkojen paikallisaineistojen tilastolliseen analyysiin. Ne eivät ole pysähtyneet ainoastaan deskriptiiviseen, huollettavien tilaa selostavaan tutkimukseen, vaan eräissä tapauksissa edenneet vielä askelen pidemmälle pyrkiessään erilaisin vertailumenetelmin vastaamaan äärimmäisen monitahoiseen ja vaikeaan mutta ensiarvoisen tärkeään kysymykseen, onko tulos huoltotoimenpiteitten avulla ollut huonompi tai parempi kuin jos huoltoa ei olisi lainkaan annettu. Tämähän näkökohta ratkaisee lopultakin sen, onko huolto ylimalkaan ollut tarkoituksenmukainen.

Katson olevani mitä suurimmassa määrin jäävi arvioimaan tällaisen tutkimuksen tasoa ja tulosten arvoa. Totean ainoastaan, että sosiaalihuollon paikallistutkimuksellakin, kuten kaikella inhimillisellä toiminnalla, on omat vaikeutensa, omat etunsa ja omat varjopuolensa. Mainittakoon kuitenkin muutama sana siihen kohdistetusta arvostelusta.

Pääasiallinen epäily johtuu sen paikallisesta luonteesta. Toisin sanoen kysytään, voidaanko jollakin tietyllä paikkakunnalla saavutettuja tutkimustuloksia soveltaa maassa yleensä. Arvellaan, että väestön laatu ja rakenne, paikalliset olosuhteet, huoltotyön taso tällä paikkakunnalla jne. voivat poiketa muussa maassa vallitsevista ja siten aiheuttaa yleisessä käytössä virhemahdollisuuksia.

On luonnollista, että tutkijan on julkaisussaan mahdollisimman tarkoin selostettava ne olosuhteet, joitten vallitessa tutkimus on tehty. Olettaisin, että jo tämä auttaa tutkimuksen käyttäjää arvioimaan sen soveltuvuutta omissa olosuhteissaan ja oikaisemaan ainakin pahimmat erehtymisen mahdollisuudet. Ovathan lain määräämät huoltotyön muodot ja puitteet kuitenkin kaikkialla maassa samat.

Vaikka näin on, silti on myönnettävä, että kullakin paikkakunnalla saattaa olla erikoispiirteitä, jotka kenties vaikuttavat myös paikalliseen huoltotyöhön ja joita terävinkään tutkijan silmä ei voi huomata. Tällaisista ei siis toistaiseksi ole tietoa. Sellaisista voidaankin saada selko ainoastaan laajentamalla paikallistutkimusta erityyppisiin kuntiin, sillä muussa tapauksessa puhe niistä jää pelkäksi epävarmaksi arveluksi. Niinpä esim. maaseutukuntien huoltotyön tutkimus olisi varsin ajankohtainen asia.

Toinen epäily, joka joskus on myös lausuttu, on se että paikallistutkimus ei ehkä aina ole puolueeton vaan pyrkii kaunistelemaan tuloksia oman paikkakunnan hyväksi. Tähän on huomautettava, että aivan yksinkertaisissa kuvailevissa tutkimuksissa tämä onkin tietyin rajoituksin mahdollista. Henkilö, jolla on kokemusta tilastollisen tutkimuksen teossa, tietää kuitenkin hyvin, että tutkimusasetelman muodostuessa hiukankin komplisoidummaksi ja tavoitteitten monitahoisiksi, tällaiset mahdollisuudet häviävät nopeasti lähes olemattomiin.

Moniulotteisessa tutkimuksessa kaikki taulukot rakentuvat enemmän tai vähemmän toistensa varaan. Tuloksia "kaunisteleva muotoilu" jossain taulukossa johtaa varsin pian suoranaiseen muotopuolisuuteen jossain siihen rakentuvassa taulukossa, josta alkaen sitten mikään ei enää täsmää. "Muotoilua" harrastaneella tutkijalla on tuolloin edessään kaksi mahdollisuutta: aloittaa alusta koko taulukointi, joka on sangen vaivalloista, äärimmäistä tarkkuutta kysyvää ja suorastaan hermoille käypää työtä, taikka heittää koko tutkimuksensa paperikoriin.

Oikeastaan en edes ottanut tätä näkökohtaa esille aivan vakavassa mielessä. Luulisin, että henkilö, joka on vaivautunut hankkimaan sen mielestäni melkoisen ammattitaidon, jota tieteellinen tutkimus harjoittajaltaan vaatii, käsittää hyvin, ettei tieteellinen tutkimus ole mikään mainoskeino jonkin kunnan hyväksi.

Paikallistutkimuksen suurin ja painavin etu on epäilemättä se, että vain sen avulla päästään tutkittavien välittömään läheisyyteen. Tutkijan ei ole tarvis tyytyä ainoastaan enemmän tai vähemmän pinnallisiin virallisten tilastojen antamiin tietoihin tai etäältä suoritettuihin tiedusteluihin, joitten oikein ymmärretyksi tulemista tai vastausten huolellisuutta on vaikea kontrolloida, vaan hän pääsee henkilökohtaisesti käsiksi tutkittaviinsa ilman tarpeettoman monia välikäsiä.

Useita paikallisia viranomaisia ja paikallistuntemusta hyväkseen käyttäen hän voi muodostaa tietoaineksensa miltei rajattoman rikassisältöiseksi ja siten myös hänen tutkimuksensa tulokset voivat muodostua erittäin antoisiksi. Näin saadaan sosiaalihuollolle ensiarvoisen tärkeätä perustietoutta itse huollettavista ja heihin sovellettujen toimenpiteitten tuloksista.

Vaikka yleensä oltaneen sitä mieltä, että teoreettinen tutkimus ja käytäntö ovat kaukana toisistaan, ei näin tarvitse olla eikä meilläkään ole niin aina ollut. Esimerkkinä voisin mainita ajat hieman toistakymmentä vuotta sitten, jolloin meilläkin eräitten ulkomailta tulleitten virtausten mukaisesti tuomittiin jyrkästi kaikkinainen lasten laitoskasvatus lapsille erittäin vahingollisena. Näistä opeista tuli suoranainen sensaatio, jopa monet ajanvietejulkaisutkin ottivat asiakseen kirjoittaa sangen räikeässä ja varmassa sävyssä lastenkoteja ja lastenkotien henkilökuntaa vastaan. Seurauksena tästä oli suoranainen depressio lastenkotien henkilökunnan parissa jotapaitsi tämän julistuksen vaikutus lastenkotien lapsiin oli luonnollisesti mitä valitettavin.

Samoihin aikoihin meillä suoritetut paikallistutkimukset kuitenkin osoittivat, että tuo tuomitseva julistus meikäläiseen lastenkotilaitokseen sovellettuna oli liioiteltua ja perusteetontakin, ja niin häly vähitellen hälveni ja lastenkodit saivat taas hyvin ansaitsemansa työrauhan. Nähtiinhän, että lastenkotikasvatuksella saattoi eräissä tapauksissa olla jopa huomattavia etuja.

On muuten hämmästyttävää, etten sanoisi perisuomalaista ajattelutapaa siinä, että samalla kuin oikeutetustikin epäillään omassa maassa suoritettujen paikallistutkimusten soveltuvuutta maan muilla paikkakunnilla tutkimuskunnassa mahdollisesti esiintyvien paikallisten olosuhteitten erilaisuuden takia, samalla ollaan toisaalla rajattoman valmiit luottamaan kerrassaan vieraassa maassa ja vallan erilaisen järjestelmän vallitessa suoritettuihin paikallistutkimuksiin ja vieläpä sellaisiinkin, joissa aineisto on ollut oikeastaan luvattoman pieni ja tutkimusmetodikin paikoin onnahteleva.

Tietyin ja monin kohdin itsestään selvin rajoituksin voidaan paikallistutkimusten antamia tuloksia hyvin soveltaa oman maan kunnissa. Otaksun, että näin on jossain määrin tehtykin. Minun tarvinnee tuskin mainitakaan siitä, että juuri tutkimuskunta saa tutkimuksesta ensikäden edun, koska sillä tutkimuksessa on varsin vahva perusta niinhyvin huoltotoimenpiteilleen kuin huollon vastaiselle suunnittelullekin, kuten laitosten työnjaolle ja mitoitukselle, huoltonormien muodostamiselle jne.

Missä määrin näitä tuloksia kunnissa todella päästään soveltamaan, on kuitenkin vallan toinen asia. Olkoonpa kysymyksessä yksityinen huoltotoimenpide taikka jonkin huoltolaitoksen perustamishanke, päätäntävalta ei kuulu sosiaalihuollon ammattimiehille, vaan eri portaissa toimiville kunnallispoliittisin perustein valituille luottamusmiehille. On täysin ymmärrettävää, että nämä kokonaan muissa ammateissa toimivat henkilöt eivät ehdi eivätkä usein voikaan syventyä heille vieraan alan usein vaikeatajuiseen ja muutenkin raskaasti luettavaan teoreettiseen tutkimukseen.

Kunnallinen itsehallintomme on historian perinne, jota ei hevin järkytetä. Se on ollut sosiaalihuollossakin tervettä niin kauan kuin huoltotyömme periaatteet ovat perustuneet yksinomaan ns. terveeseen lautamiehen järkeen. Kuitenkin nykyajan ihminen näkee ympärillään ällistyttäviä tieteellisen tutkimuksen tuloksia, joita tämä terve järki ei olisi milloinkaan voinut uskoa ja jotka riipaisevalla tavalla osoittavat, ettei maailma ole suinkaan niin yksinkertainen kuin miltä se näyttää. Omissa puitteissaan koskee sama myös sosiaalihuoltoa ja sitä kerrassaan omalaatuista ihmisainesta, jota se palvelee. Luottamusmiesjärjestelmä saattaa joissakin tapauksissa muodostua kehityksen esteeksi ja se tehnee sen sitä herkemmin mitä laajemmaksi ja hienojakoisemmaksi sosiaalihuollon paikallistutkimus ja siten sosiaalihuollon ammattitaito edistyy.

Onko sitten sosiaalihuollon paikallistutkimuksella yhä riittävästi edessään tutkimusaluetta, jotta sitä kannattaisi järjestelmällisesti kehittää? Sanoisin tähän oikopäätä, että tutkimusaiheet näyttävät toistaiseksi miltei rajattomilta, siksi vähän ja siksi kapealta alueelta olemme toistaiseksi paikallistutkimuksin saatavaa sosiaalihuollon perustietoutta hankkineet.

Sitäpaitsi tutkimus luo aina uusia ongelmia ja avaa näköaloja, joita siihen mennessä ei ole oivallettu ja jotka puolestaan jälleen kaipaavat tutkimusta jne. Toisaalta yhteiskunnallisten olojen kehitys yleensäkin antaa aiheen jatkuvaan sosiaalihuollon vaikutusten selvittelyyn.

Tässä yhteydessä on eräs näkökohta syytä vielä erikseen mainita, koska sitä harvoin tullaan ajatelleeksi. Laaja, asiantunteva ja huolellinen sosiaalihuollon paikallistutkimus antaa oikeastaan ainoan tyydyttävän mahdollisuuden uusien sosiaalihuollon menetelmien käyttökelpoisuuden arvioimiseen. Tällöin on näet mahdollista verrata uusin menetelmin saavutettuja tuloksia paikallistutkimusten osoittamiin, aikaisemmin menetelmin saavutettuihin. Paikallistutkimus voi siis luoda sosiaalihuollolle pohjan menetelmäkontrollia varten, jollainen sillä kaiken järjen mukaan pitäisi olla. Ilman sitä liikutaan jatkuvasti pelkkien arvailujen ja itsestään selvinä pidettävien dogmien varassa.

On selvää, että maan sosiaalihuoltoa kokonaisuudessaan ei voida ohjata pelkästään paikallistutkimuksen avulla. Kaikki tutkimus on tarpeellista, mutta nimenomaan huollon kenttätyö tarvinnee yhä paikallistutkimuksin saatavaa tietoa. Parhaimmillaan se ei palvele ainoastaan sosiaalihuoltoa, vaan monet muutkin ihmisestä ja inhimillisestä yhteisöelämästä kiinnostuneet tieteenalat voivat siitä hyötyä.