Sosiaaliturva 24/1985

Tarja Myllärinen:

Lähiyhteisöt mukaan sosiaalitoimen tiedottamiseen

Sosiaalitoimesta kannattaa tiedottaa, vaikka tieto ei menisikään perille juuri niille, jotka sitä tarvitsevat. Riittää, että tieto menee lähipiiriin, josta se voi välittyä "puskaradion" kautta edelleen tietoa tarvitseville.

Tiedotus lisää palvelujen tarvetta?

Sosiaalihuollon uuden lainsäädännön seurantaprojekti on julkaissut raportin 'Kohteestako subjekti', jossa arvioidaan uusien lakien toteutumista kunnissa. Raportin tiedot on hankittu kahdeksasta esimerkikunnasta. Raportissa käsitellään muun ohella myös tiedotusta ja sen toteutumista. Eivätkä saadut tulokset anna aihetta tyytyväisyyteen.

Raportissa todetaan mm. seuraavaa "Siihen (tiedotukseen) liittyy monenlaisia ongelmia: Tiedotus lisää palvelujen kysyntää. Palveluja on riittämättömästi lisäkysyntää vastaamaan. Haastattelujen mukaan sosiaalitoimistot eivät tiedota asiakkailleen palveluista, etuuksista eivätkä myöskään toimiston mahdollisista aukioloajoista. Tiedotusta ei ole lisätty myöskään yhteistyökumppaneille."

Raportti välittääkin melko pessimististä kuvaa tiedotuksesta; koska lisäresursseja ei ole saatavilla, on parasta olla hiljaa ja toivoa, että ihmiset eivät vaan mistään saisi tietää palveluista. Onko tämä nyt sitä virkamiesmoraalia? 

Tiedotus ehkäisee?

Toisenlaisiakin näkemyksiä tiedottamisesta on kuluneen kesän aikana näkynyt. Aira Heinänen kirjoitti otsikolla Lastensuojelutyöntekijä tiedottajana mm. seuraavaa: "Sosiaalipalveluista tiedottaminen voi - näin haluan sinisilmäisesti uskoa - säteillä yllykkeitä perheiden 'itseratkaisuille'. Sosiaalipalveluista tiedottaminen on osa sosiaalipalvelua, sen erottamaton osa."

Sosiaalipalveluista tiedottaminen on osa sosiaalipalvelua - taidatko sen paremmin sanoa? Heinänen näkee tässä tiedotuksen mahdollisuuden ennaltaehkäisyyn toisin kuin em. tutkimuskunnat, joiden sosiaalityöntekijät pelkäsivät, että tiedottaminen automaattisesti lisäisi asiakaskäyntejä. Jos tiedotus suunniteltaisiin huolellisesti, uskon, että vaikutus saattaisi lopulta olla jopa päinvastainen: jos tiedon on saanut esimerkiksi lehdestä, sitä ei tarvitse lähteä enää hakemaan toimistosta. Tai jos tarvitseekin, ei tarvitse tietämättömyyttään koluta monia vääriä luukkuja, kun ei ole tietoa, minne pitäisi mennä. 

Sosiaalitoimen myyntikampanjalla kiire

Jos epäilemme sosiaalipalveluista tiedottamisen mahdollisuuksia, voimme katsahtaa terveyspuolelle. Miten paljon onkaan maassamme saatu aikaan terveyskasvatuksella, jota kansa on jo vuosikymmeniä saanut koulussa, lehdistä, TV:stä, radiosta ja jopa ulkomainoksista. Ihmiset osaavat jo hoitaa itseään, sillä itsehoidon ajatusta on myyty tehokkaasti. Mitä meillä sosiaalialan ihmisillä olisikaan myytävänä?

Sosiaalitoimen myyntikampanjalla olisi jo kiire. Hätkähdyttäviä tietoja suomalaisista kertoo Elina Haavio-Mannila teoksessa Perhe, työ ja tunteet. Haavio-Mannila kartoitti tutkimuksessaan avun etsimistä eräisiin perhepulmiin. Tutkimuksessa käytettiin esimerkkeinä vaikeuksia yksityiselämässä, murrosikäisten lasten joutumista huonoille teille sekä rahavaikeuksia.

Peräti 45 % tutkimukseen osallistuneista miehistä ei osannut sanoa, kenen puoleen kääntyisi tai olisi halunnut pitää ongelman vain perheen sisäisenä, jos heille tulisi vaikeuksia yhteiselämässä puolison kanssa. Naisten kohdalla sama luku oli 16 %. Ammattiauttajan puoleen kääntyisi 18 % vastaajista.

Mikäli ongelmana olisi murrosikäisten lasten joutuminen huonoille teille, neuvottomia tai asiaa salailevia olisi miehistä 41 % ja naisista 26 %. Siis noin 1/3 suomalaisista perheellisistä ihmisistä ei tietäisi, mitä tehdä tai ei haluaisi tehdä mitään varsin tavanomaisissa perheongelmissa!

Jos taas ongelmana olisivat taloudelliset huolet, vain alle 1/5 ei osaisi sanoa, mitä tehdä. Pankkimainokset ovat saaneet meidät uskomaan, että X-pankki auttaa aina. Olemmeko me yhteiskunnallisten palvelujen tuottajat saaneet myydyksi omat palvelumme tai tietomme? Know how:ta on, mutta valitettavasti väärässä paikassa.

Yllättävää ja lohdullistakin Haavio-Mannilan tutkimuksessa on se, että peräti 67 % naisista kääntyisi parisuhteen ongelmissa vanhempien, appivanhempien, muiden sukulaisten, naapurien tai työtoverien puoleen ja 27 % silloin, kun murrosikäisellä olisi vaikeuksia. Miehillä vastaavat luvut olivat 38 % ja 18 %. Mitä tiedotuksen mahdollisuuksia tämän tuloksen taakse kätkeytyykään! 

Puskaradion hallittuun hyväksikäyttöön

Haavio-Mannilan tutkimus osoitti siis, että varsinkin naiset tukeutuvat enemmän epävirallisiin apulähteisiin eli lähipiiriinsä. Heinänen kysyykin tiedotuksesta kirjoittaessaan aivan aiheellisesti: "Eikö osata käyttää apuna releitä eli sellaisia vaikuttajia, joilta tietoja tarvitsevat sitä suostuvat ja osaavat vastaanottaa?" Näitä releitä voivat Heinäsen mukaan olla juuri naapuruston ja yhdyskunnan sellaiset edustajat, jotka ovat lähikontaktissa perheiden kanssa, ja joilla ei ole rasitteenaan viranomaisleimaa. Heinänen tarkoittaa siis suomeksi sanottuna puskaradion hallittua hyväksikäyttöä.

Toki puskaradio toimii sosiaalihuollon tiedottajana nykyisinkin. Valitettavasti vain usein meille kielteisessä mielessä: toimeentulotukea vaille jäänyt kertoo tuttavilleen, että kyllä sieltä juopot ja mustalaiset rahaa saavat, mutta kunniallinen kansalainen ei; päivähoitopaikkaa vaille jäänyt kertoo tuttavilleen, että kyllä ne varmaan ottaa omat ja tuttavien lapset ensin, kun mekään ei saatu paikkaa. 

Tiedotustyhjiö täyttyy pötypuheilla

Tiedotuksessa pätee englantilaisen professori Parkinsonin "laki". Sen mukaan tiedottamisen laiminlyönti jättää tyhjiön, joka täyttyy nopeasti huhuilla, vääristelyillä ja ilmapiiriä saastuttavilla pötypuheilla. Vaikutusta täydentää Parkinsonin mukaan vielä se, että useimmissa tapauksissa puskaradion tiedot kerrotaan ryhmissä, joten tieto kulkee ryhmästä ryhmään eikä yksilöltä yksilölle.

Turhautunut toimeentulotuen hakijamme saattaa siis välitää vääriä tietojaan hyvinkin kauas. Nämä tiedot eivät yksin luo kielteisiä asenteita kaikkein heikoimmassa asemassa olevia asiakkaitamme kohtaan. Emme tietysti ikinä pääse siitä, että turhautuneet ihmiset parjaavat viranomaisia. Väärät tiedot eivät kuitenkaan pääsisi niin herkŠsti etenemään, jos mahdollisimman monella olisi totuudenmukaista tietoa. 

Kovaa, pehmeää ja ajattelutietoa

Näen sosiaalitoimen tiedotuksen jakaantuvan kolmeen erilaiseen osaan: kovaan, pehmeään ja ajattelutietoon.

Kova tieto on etuuksista ja lainsäädännöstä tiedottamista, pehmeä tieto taas tietoa ihmissuhteista, normaalista elämänkulusta ja elämän kriiseistä. Ajattelutieto olisi sellaista tietoa, jonka avulla vireimmät saisivat perustietoja sosiaalisista prosesseista ja voisivat sitä kautta hahmotaa omaa ympäristöään ja toimia lähipiirissä " havukka-ahon ajattelijoina'.

Nämä ehdotetut tiedotuksen osa-alueet tuntunevat kohtuuttoman laajoilta toteuttaa, mutta tarkoituksenani ei olekaan esittää, että sosiaalitoimi yksin tästä urakasta suoriutuisi. Tätä samaa työtähän tehdään kansalais- ja työväenopistoissa, kulttuuritoimessa, terveystoimessa jne. Meitä siihen vain velvoittaa laki.

Sosiaalihuollon kaikkinaisella tiedotuksella alkaa olla kiire, jotta lähiyhteisöt eivät ennen sitä pääsisi kokonaan murtumaan.

Haavio-Mannilan tutkimuksen vertailumaassa Norjassa tukeutuminen epäviralliseen puoleen on voimakkaampaa kuin Suomessa. Ei kai meillä ole varaa antaa epävirallisten sosiaalisten verkostojen heikentyä entisestään? Nämä ovat heikentyneet yhteiskunnallisen kehityksen myötä ilman, että kukaan olisi siihen pyrkinyt.

Osaan näistä kielteisistä piirteistä voidaan kuitenkin tietoisella suunnittelulla vaikuttaa. Eräs keino on liian asiantuntijavallan illuusion murtaminen. Ihmisiltä on viety usko omiin kykyihinsä toimia asiantuntijoina omassa ja läheistensä elämässä.

Sosiaalihuollon pehmeän tiedotuksen yhtenä tehtävänä näenkin siviilirohkeuden levittämisen, sen opettamisen, että rohkea toisen ihmisen lähestyminen ja välittäminen on tärkeämpää kuin erityistekniikat. Pehmeän tiedottamisen tulisikin kohdistua asenteisiin, sillä moni sosiaalinen ongelma onkin nykyään asennetason ongelma. 

Kannattaa ampua hehtaarihahlolla

Kova tiedottaminen taas perustuu tietoon. Tiedotuspessimistit tietysti sanovat heti, että tieto ei kuitenkaan mene perille niille, jotka sitä eniten tarvitsisivat. Ei sen aina tarvitsekaan. Hyvä kuitenkin, jos tieto menee lähipiiriin, josta se voi edelleen välittyä puskaradion kautta eteenpäin.

Sosiaalihuollon tiedottajien tulisi uskaltaa ampua norsupyssyllä ja hehtaarihahlolla ja luottaa epävirallisten verkostojen olemassaoloon. Jos tämänlainen tiedotus ei tuota tuloksia, menetelmää pitää muuttaa, mutta kuka estää kokeilemasta.

Luulen, että olemalla tekemättä mitään, jotta emme tuottaisi vahinkoa, saamme vähemmän aikaan kuin yrittämällä edes jotakin. Tietoa ihmiset eivät kuitenkaan koskaan voi saada liikaa, ja luulen myös, että kyllästymispiste on vielä kaukana näissä sosiaalihuollon asioissa.

Tiedotuksella emme yksin lisäisi ihmisten sosiaalista turvallisuuden tunnetta ja asioiden hallintaa ja mahdollisesti vähentäisi asiakastulvaa, vaan myös vähentäisimme jo asiakkaanamme olevien ihmisten leimautumista.

Eija Pyykki tutki pro gradu -tutkimuksessaan lastensuojelun asiakkaina olevien vanhempien kokemuksia lastensuojelusta ja havaitsi mm., että asiakasvanhemmat kaipaavat tiedotusta, jotta heidän oma leimautumisensa vähenisi.

Pyykki toteaa: "Vanhempien mielestä julkisissa tiedotusvälineissä, esimerkiksi ilmaisjakelulehdissä, olisi kerrottava, mikä " laitos" lastensuojelu on, ja millaista työtä sosiaalivirastossa tehdään, ja kuinka päätökset syntyvät. Ihmisille olisi kerrottava, että lastensuojelussa autetaan monenlaisia ihmisiä erilaisissa elämiseen liittyvissä asioissa .... Kaksi äitiä toivoi lastensuojelusta tiedotuskampanjaa joka kotiin." 

LÄHTEET: 

Goidhaber, Gerald M.: Organisaatioviestintä. Weilin & Göös, Espoo 1981.

Haavio-Mannila, Elina, Jallinoja, Riitta & Strandell, Harriet: Perhe, työ ja tunteet. WSOY, Juva 1984.

Heinänen, Aira: Lastensuojelutyöntekijä tiedottajana. Lapset ja yhteiskunta 6-7/85 s. 349.

Kohteesta subjekti? - raportti sosiaalitoimistojen asiakas- ja perhekeskeisestä työstä seurantakunnissa. Sosiaalihallituksen raporttisarja 3/1985. 

Pyykki, Eija: Lastensuojelutyö asiakasvanhempien kokemana. Tampereen yliopisto, sosiaalipolitiikan laitos, pro gradu -tutkielma 1985 (julkaisematon käsikirjoitus).